Reference Recorder Recordings
A recorder can measure anything between 10 cm and 2 metres. The most popular is the C-tuned soprano recorder – the one that everybody knows from the elementary school. It’s a relatively easy instrument to begin with but requires as much work as any other instrument on a professional level. The one most commonly used in concerts is the F-tuned alto recorder.
Recorders are typically made of wood: cherry, pear tree, mapple. Concert recorders often usitilize hard Mediterranean box tree, grenadilla or ebony. According to Kimmo, the sonic differences between different wood materials are such that an ordinary listener face difficulties in hearing them but recorder players don’t. Important sonic variables are the brightness of the sound, the range of the sound, and the purity of the harmonics – the very same variables that speaker builders value in their designs.
A plenty of music has been composed for the recorder. The golden period lasted from renessaince to baroque, from the 16th century to the 18th century. Vivaldi and Telemann wrote music for the recorder but also eg. many Traverso-music was scored for the recorder in France. Bach’s Brandenburg Concertos need a recorder, and so on. In addition, there is a good deal of solo flute music from the Baroque period, trio sonatas etc.
In the 19th century the recorder was largely forgotten and made a comeback only early 20th century. The so called Period Instrument Movement started up from the recorder and cembalo. Also, quite a lot of contemporary music has been written for the recorder.
The recorder differs from violins and cellos in that it doesn’t necessarily mature well. The recorder is continuously exposed to moisture caused by the breath of the player, which is why the properties of the instruments do not automatically get better over the time. In a good recorder the tolerances of eg. the mouth piece are really tight. Therefore reconstructions of old instruments often sound better than the originals, and that’s why eg. Delrin can be a very suitable material for building recorders.
What makes a good recorder recording?
Kimmo Absetz is a music teacher, an audiophile and expert in optics for bird watching. He’s currently giving music lessons eg. at the Helsinki Conservatory of Music, and teaching historical notation at Helsinki Polytechnic Stadia. Kimmo’s instrument is a recorder and other members of the same flute family.
In Kimmo’s mind ingredients of a good recorder recording are ”a right balance between the remoteness of church acoustics and the presence of studio recordings. If the reverberation time is too long, the player’s articulation becomes clouded as opposed eg. to what happens with a symphonic orchestra. Solo flute recordings naturally accept more reverberation.”
Furthermore, in good recordings playing a recorder succeeds also in terms of voicing. Odd as it may sound, some recorder players sound better than the others, and the reason lies in different physical properties inside their head, and one can hear that too.
The sound of a recorder contains many harmonics. In order to be able to enjoy recorder recordings, it is utterly important that the harmonics are reproduced right. Pronounced sibilants, hiss etc. can make a recording irritating.
Below is Kimmo’s Top 3 recorder CDs, two of them by Dan Laurin who is one of the finest recorder players of today, with excellent techniques and deep musicianship. Michael Schneider is another Kimmo’s favourite. His playing is gaily virtuosic and energetic, and in slow movements oppressively beautiful. Choosing between good recordings depends also on the mood, Kimmo adds.
Antonio Vivaldi: Recorder Concertos, Dan Laurin, Drottningholm Baroque Ensemble, BIS CD-635.
Eräs barokin hienoimmista italialaissäveltäjistä, joitakin hänen kauneimmista sävellyksistään ja omaan makuuni yksi hienoimmista instrumenttini taitajista tänä päivänä. Dan Laurinilla on loistavan tekniikan ohella syvää musikaalisuutta, jonka ansiosta kaikki fraasit elävät, rytmi hengittää luontevasti ja vivahteikkaasti, ja improvisoidut korukuviot lisäävät musiikin puhuttelevuutta sen sijaan, että kuulostaisivat päälleliimatulta soittajan kekseliäisyyden osoitukselta. Äänitys on varsin läheinen, ilman suurta tuntua saliakustiikasta, mutta sen ansiosta soittajan aivoitukset välittyvät hyvin suoraan ja tasapaino solistin ja orkesterin välillä (nokkahuiluiluilla usein ongelmallinen asia soittimen rajoittuneen dynamiikan vuoksi) on oikein hyvä.
Jacob van Eyck: Der Fluyten Lust-hof (complete), Dan Laurin, recorder, BIS CD 775/780.
Tämä on nyt aika ekstreemiä, eikä ihan vakavasti tarkoitettu suositus muille kuin nokkahuilusta aidosti kiinnostuneille, sillä levytys sisältää 143 raitaa yhdeksällä CD:llä. Van Eyckin kokoelma julkaistiin kahdessa osassa, vuosina 1649 ja 1654. Hän oli syntymästään sokea ‘kultakorva’, joka tuli kuuluisaksi aikansa parhaana kellopelien virittäjänä Alankomaissa. Lisäksi hänestä kehittyi erittäin taitava nokkahuilisti, ja hänen ’ulkoilmakonserttinsa’ Uttrechtin Sint Janskerkia ympäröivässä puistossa saavuttivat lengendaarisen maineen. Der Fluyten Lust-hof on kokoelma van Eyckin soittamia oman aikansa suosikkikappaleita: tansseja, lauluja, psalmeja ym., joihin hän ajan tavan mukaan liitti improvisoituja muunnelmasarjoja yhä nopeammissa tempoissa. Koska van Eyck oli sokea, hän soitti kappaleet muusikko-kirjurille, joka kirjoitti nuoteille kuulemansa – nuottijulkaisun toimitustyö on siis ollut tavanomaista selvästi työläämpää. Tässäkin levytyksessä Laurinin soitto on todella hienoa. Akustiikka on tällä levyllä varsin kaikuisa, mutta mikrofoni on ollut sen verran lähellä, että kaikki yksityiskohdat soitosta kuuluvat selvästi ja Laurinin harvinaisen ilmaisurikasta äänentuottoa on helppo seurata. Laurin käyttää laajaa valikoimaa 1600-luvulla käytössä olleiden nokkahuilutyyppien kopioita (jokainen huilu on mainittu kappaleittain), joten eri soittimien äänellisiä ominaisuuksia pääsee vertaamaan hyvin.
Telemann: Sonaten für Blockflöte, Michael Schneider, Blockflöte, Capriccio 67 070.
Yhdeksän sonaattia ja sonatiinia barokin ehkä tuotteliaimmalta säveltäjältä, joka omana aikanaan oli Bachia ja Händeliäkin arvostetumpi ja on oikeastikin säveltänyt paljon aivan erinomaista musiikkia. Michael Schneider on toinen ehdoton suosikkisoittajani: hänen soittonsa on iloisen virtuoosista ja menevää, mutta hitaissa osissa myös pakahduttavan kaunista. Schneiderin improvisoidut korukuviot ovat mielikuvituksekkaita ja runsaita, mutta niin onnistuneita, että lisäävät musiikin arvoa. Myös Schneiderin äänentuotto on rikasta ja kiinteää, ja hänen intonaationsa erittäin puhdasta. Levytys on onnistunut kompromissi akustiikan ja selkeyden välillä sekä soinnillisesti rikas ja rehevä.
Lisää tietoa nokkahuilusta löytyy netistä osoitteesta: www.recorderhomepage.net. Alasivu “recordings” antaa käyttöön hakukoneen, jonka “recorded recorders” -napin takaa, kirjoittamalla hakukenttiin esimerkiksi “van Eyck”, kone antaa 178 äänitteen tiedot.
KIMMO ABSETZ – musiikinopettaja ja -kuluttaja
”Enemmän soitonopettaja kuin esiintyvä muusikko”, Kimmo täsmentää. Kimmo opettaa nokkahuilunsoittoa Musiikkiopisto Juvenialassa ja Helsingin Konservatoriossa sekä historiallista notaatiota Stadiassa.
Kimmon soitin on nokkahuilu - tai oikeammin huilut, jotka kuuluvat tuohon soitinperheeseen. Nokkahuilu voi olla lyhimmillään reilut 10 cm ja pisimmillään yli parimetrinen. Tunnetuin on C-vireinen sopraanonokkahuilu. Se on juuri se, jonka jokainen muistaa koulun musiikkitunneilta ... eikä vain Suomessa vaan Kimmon mukaan monissa maailman maissa.
”Se on monessa suhteessa helppo soitin aloittaa soittaminen. Siitä saa suhteellisen vähällä työllä jo melko puhtaita ääniä, mutta solistitasolle pääseminen vaatii yhtä paljon työtä kuin muillakin soittimilla.”
Muita tunnettuja, paljon käytettyjä nokkahuiluja ovat F-vireinen alttonokkahuilu, jota käytetään yleisesti konserttisoittimena, sekä sopraninonokkahuilu, joka on viritetty kvartin sopraanoa ylemmäksi.
Nokkahuiluja on monesta materiaalista. Kimmon opettajalla USA:ssa oli miekkavalaan sarvesta 1600-luvulla valmistetun nokkahuilun samasta materiaalista valmistettu kopio. Pääsääntöisesti vakavammat soittimet ovat kuitenkin puusta: kirsikka, päärynä, vaahtera. Konserttisoittimissa käytetään usein Välimeren kovaa puksipuuta, grenadillaa tai eebenpuuta.
”Soinnilliset erot eri puulajien välillä ovat sellaisia, että tavallisella kuulijalla on vaikeuksia erottaa niitä, mutta soittajilla ei. Tärkeitä muuttujia ovat äänen kirkkaus, kantavuus, yläsävelsarjojen puhtaus.” Näitä samoja ominaisuuksia hifistit yhdistävät eri puulajeihin esimerkiksi kaiuttimia rakentaessaan. Mutta se on toinen juttu. Vai onko?
”Kyllä, kun ihmiset kuulevat sanan ”nokkahuilu”, he yhdistävät sen välittömästi kouluun ja lapsiin. Aluksi se häiritsi, mutta ei enää.”
Nokkahuilu on vakavasti otettava soitin, jolle sopivaa musiikkia on sävelletty paljon. Kultakausi ajoittui renessanssiin ja barokkiin 1500-luvulta 1700-luvulle. Vivaldi ja Telemann tietysti, mutta ”Ranskassa sovitettiin paljon Traverso-musiikkia nokkahuilulle. Bachin 2. brandenburgilaisessa on yksi nokkahuilu sooloryhmässä ja 4. brandenburgilaisessa kaksi, ja sitten on paljon barokin ajan soolomusiikkia, triosonaatteja jne.”
Mutta koko 1800-luvun nokkahuilu oli pimennossa ja palasi näyttämölle vasta 1900-luvun alussa. Niin sanottu periodisoitinliike, joka pyyhkäisi yli länsimaalaisen taidemusiikin 1980-luvulla jälkiä jättäen, alkoi nokkahuilusta - ja cembalosta, ja myös uutta musiikkia on viime vuosikymmeninä sävelletty nokkahuilulle paljon.
”Puisissa nokkahuiluissa on se erottava piirre, että ne eivät välttämättä parane vanhetessaan kuten esimerkiksi viulut tai sellot. Ne altistuvat jatkuvasti kosteudelle, jota soittajan hengitys saa aikaan, ja tämän vuoksi soittimen ominaisuudet eivät automaattisesti muutu ajan myötä parempaan suuntaan. Pitää muistaa, että hyvässä puhaltimessa esimerkiksi suukappaleen toleranssit ovat todella pieniä. Siksi vanhojen nokkahuilujen rekonstruktiot soivat yleensä paremmin kuin alkuperäiset. Siksi myös esimerkiksi Delrin-muovi voi toimia rakennusmateriaalina oikein hyvin.”
Mikä sitten tekee hyvästä nokkahuiluäänitteestä hyvän?
”Sopiva tasapaino kirkkoakustiikan etäisyyden ja studioäänitteen läheisyyden välillä. Liian pitkässä kaiussa soittajan artikulaatio sumentuu toisin kuin esimerkiksi sinfoniaorkesterin kanssa (Kimmon termi tilavaikutelmalle äänitteessä on ”hahmoisuus”). Soolonokkahuilumusiikille sopii tietysti myös kaikuisampi äänitys.”
”Valinta levyjen välillä on myös mielentilakysymys”, Kimmo lisää ja jatkaa ”hyvillä nokkahuilulevyillä soitto on onnistunutta myös soittimen äänenkäytön kannalta. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, jotkut soittajat soivat paremmin kuin toiset ... johtuen esimerkiksi erilaisista päänsisäisistä fyysisistä seikoista, ja sen kuulee.”
Nokkahuilun äänessä on puhaltimeksi paljon harmonisia. Levystä nauttimisen kannalta on tärkeää, että ne välittyvät oikein. Ylikorostoneet suhinat ja sihinät, sibilantit, tekevät Kimmon allergiseksi.