Five Channels in the Service of Music
Jukka Isopuro is a record and music critic in the largest news paper in Finland. He recently upgraded his two-channel system into a five-channel set-up in order to evaluate the multi-channel recordings, and to learn how the 5-channel sound affects the reception of music. His system now consists of Arcam FMJ DV139 universal player; Rotel RSP-1098 7.1 Surround-pre/processor; 7 x 100 W Rotel RMB-1077 Class D amplifier; 2 x Gradient Revolution, the active version; 3 x Gradient Revolution, the passive version.
In this (originally Finnish) article Isopuro tells about his findings among multi-channel recordings, in particular what the increased number of channels gives to the listening experience. His main argument is that surrounding the listener with a sound is not the core idea of multichannel music reproduction. In stereo listening, presence and realism are the function of the frequency response: dark sounds appear as distant, the brighter sounds more present and immediate. In multichannel reproduction, a further element is added: a more realistic depth of the sound. This increased and better spatial information participates in drawing better contours around instruments. The sound can be darker, softer and silkier without the contours of the instruments becoming misty.
This feature, according to him, corresponds to the wonderful experience of a live performance when a fantastically soft sound mingles with a strong feeling of presence. Multichannel performance keeps the orchestra and instruments off the back and side walls, as well as edges of the soundstage, and by so doing allows the instruments to sound more realistically, more 3D. The existence of the rear channels should hardly be noticed. He is now convinced that after having heard a true multichannel system it is hard to go back to stereo listening. Recordings that were used for this article are listed below:
The Coronation of King George II. Choir of King’s Consort, The King’s Consort, Robert King. Hyperion SACDA 67286.
40 Voices. Huelgas Ensemble, Paul van Nevel. Harmonia Mundi France HMC 801954.
Britten: War Requiem. Brewer, Griffey, Finley, Tiffin Boys Choir, London Philharmonic Orchestra and Choir, Kurt Masur. LPOSA 0010.
Dvorák: New World Symphony, Carnival Overture. Smetana: The Bartered Bride Overture. Weinberger: Schwanda, Polka and Fugue. Chicago Symphony Orchestra, Fritz Reiner. RCA Living Stereo 82876-66376-2.
Tiensuu: Minds and Moods. Juhani Lagerspetz, Tampere Filharmonia, Susanna Mälkki. Alba ABCD 224.
Volodos plays Liszt. Sony 82876-87380-2.
Beethoven: Complete Sonatas & Variations. Pieter Wispelwey, Dejan Lazic. Channel Classics CCSSA 22605.
Bach: Matthäus-Passion. Prégardien, Goerne, Schäfer, Röschmann, Fink, Arnold Schönberg Chor, Wiener Sängerknaben, Concentus Musicus Wien, Nikolaus Harnoncourt. Teldec 8573-81036-9.
In Finnish.
Korkearesoluutioiset monikanavaformaatit Super Audio CD ja DVD-Audio ovat olleet keskuudessamme vuosituhannen vaihteesta alkaen. Levynimikkeitä on kertynyt tuhansia, sacd-levyjä jopa 4500.
Katutason todellisuus näyttää ohkaisemmalta. Monikanavalevyt eivät suorastaan kävele vastaan. Suurissa levy-yhtiöissä into oli suurin 2001–2004, mutta jatkaessaan klassisen musiikin levytuotannon alasajoa moni jättiläinen luopui myös monikanavasta. Suurista vain Sony&BMG on enää mukana.
Monikanava voi silti suhteellisesti hyvin, eikä ainoastaan Japanissa, joka syöttää omille markkinoille uusia nimikkeitä tasaisesti. Keskisuuret ja pienet, asialleen omistautuneet levymerkit huolehtivat diversiteetistä.
Vuosien varrella minulle on kasautunut parisataa monikanavalevyä. Oli aika lisätä toistolaitteistoon ne kolme puuttuvaa kanavaa, ettei tarvitsisi enää kolkutella ystävien ovia surroundia kuullakseen.
Kahden jo käytössä olevan Gradient Revolutionin aktiiviversion rinnalle oli helppo valita keski- ja takakaiuttimiksi kolme passiivi-Revolutionia.
Päätteen piti olla 7-kanavainen, sillä aktiivi-Revolutionit vaativat tuplavahvistuksen. Monikymmenkiloinen kiuas ei houkutellut. Pelastajaksi tuli siro Rotel RMB-1077 joka puskee viileänä D-luokassa 7x100W.
Ensimmäisenä saapui Rotelin 7.1 AV-prosessori RSP-1098. Komponentti komponentilta alkoi uskollisesti palvelleen stereoketjun uusiminen, joka vasta viimeisessä vaiheessa laajeni monikanavaksi.
Molempien Rotelien vaikutusta voi verrata korttipakkaan, jonka reunoja ei tajua epätasaisiksi ennen kuin ne taputellaan ojennukseen. Vain ripaus lisää ryhtiä, piirtoa ja tiukkuutta, mutta se helpotti kuuntelua kuin raitis ilma hengitystä.
Moniformaattisoitin Arcam FMJ DV139 järjesti yllätyksen. Nelisenkymmentä johdonpäätä oli löytänyt oikean paikkansa, ja monikanavaketju oli vihdoin valmis, mutta ihmeekseni juutuin stereokuunteluun.
Kauhoin hyllystä cd-levyjä toinen toisensa perään. Arcam sai soimaan ne aivan uudella tavalla: diskantin pyöreää irtonaisuutta, keskialueen levollista läsnäoloa ja bassolinjojen erottuvuutta.
Rohkaistuin tekemään kaiutinsijoitteluun ja Revolutionien aktiivijakosuotimen asetuksiin bassoa kasvattavia muutoksia. Ei vieläkään löysyyttä, vain entistä tanakampia, lyijynraskaita murahduksia!
Surround-termistä huolimatta monikanavatoiston ydin ei ole kuulijan ympäröiminen äänellä.
Stereotoistossa läsnäolo ja realismi lankeavat suureksi osaksi eloisan taajuustasapainon huoleksi. Eri hälykomponentit, konsonantit, puhaltimien alukkeet, peltien kilahdukset ja rikas yläsävelikkö edistävät tasapainoisessa suhteessa läsnäoloa. Tumma kuulostaa etäiseltä, kirkas läheiseltä ja välittömältä.
Läsnäolon voi määritellä ääriviivoiksi, joilla kokonaissointi piirretään esiin.
Monikanavatoistossa kuvaan astuu uusi merkittävä elementti, aidomman kuuloinen syvyystoisto, jossa tilavaikutelma osallistuu ääriviivojen piirtämiseen. Toisto voi olla tummempaa, pehmeämpää ja silkkisempää ilman, että äänilähteen piirtyminen sumentuu.
Tämä vastaa elävän esityksen sitä ihmeenomaista kokemusta, että unelmanpehmeä sointi yhdistyy voimakkaaseen läsnäoloon.
Stereokuuntelijalle kierrätetään etukautta alkuperäisessä äänitystilassa sivuilta ja takaa tuleva tilaääni. Siitä kärsii myös dynamiikka: sulloutuessaan iso ääni kolisee stereoputken laitoihin ja kuulostaa hälyisältä ja kompressoituneelta.
Monikanava irrottaa orkesterin takaseinästä ja sivuseinistä sekä hävittää stereokannan laidat. Kun tilaääni pääsee oikeaan rooliinsa eli äänilähdettä ympäröivän ja äänilähteen sisäisen tilan hahmotukseen, itse äänilähde voi esiintyä paremmin omana itsenään, realistisempana.
Takakanavat osallistuvat äänikuvaan parhaimmillaan lähes huomaamatta, vain luomaan syvyyttä, leveyttä ja tyhjyyttä.
Kun on tosimielessä kuullut monikanavaäänitteitä, käy vaikeaksi palata stereoputkeen, johon ainakaan suuret orkesteri- ja kuoroteokset eivät kunnolla mahdu.
Kruunajaisvieraana 1700-luvulla
Orkesterin levittäminen kokonaan kuulijan ympärille ei toimi, mutta on poikkeuksia. Paraatiesimerkki lähes naturalistisesta paikallaolosta on Englannin kuninkaan Kaarle II:n kruunajaisten rekonstruktio vuodelta 1727.
Lontoon kirkonkellojen kumahtelulla alkavan levyn kuulija on kuvitteellisesti sijoitettu 150 metriä pitkän Westminster Abbeyn alttarin lähelle etuoikeutettujen kruunajaisvieraiden joukkoon. Tosiasiassa äänitys on tehty satavuotiaassa lontoolaisessa esikaupunkikirkossa (Hyperion sacd, 2001).
Kaukaa takaa kaikuu trumpettifanfaareja, eläköönhuutoja ja kuorolaulua. Alttaria lähestyvä rumpukulkue huumaa kuulijan kohdalla korvat, ja juhlallisuudet rävähtävät etualalla käyntiin täydessä loistossaan. Händelin, Purcellin, Gibbonsin ja muiden englantilaissäveltäjien musiikin esillepanoa leimaavat kauniisti porrastettu avaruus ja kuninkaallinen arvokkuus.
Renessanssipolyfonia katedraaliakustiikassa on monikanavan heiniä (Harmonia Mundi sacd, 2006). Kuuluisa renessanssimotetti, Thomas Tallisin Spem in alium, jakaa kuoron kahdeksaan osaan, jotka huumaavimmillaan haaroittuvat 40 erilliseksi ääneksi.
Holvistossa pyörivä äänikenttä muistuttaa silloin hidastettua, hyväillen surisevaa mehiläisparvea. Monikanavatoistossa pitkä jälkikaiunta saa elää omaa elämäänsä eikä se törmää häiritsevästi kuoron suoraan ääneen. Levyn muut teokset ovat 12–35-äänisiä.
Toisessa maailmansodassa aseista kieltäytyneen Benjamin Brittenin War Requiem pääsee oikeuksiinsa monikanavan myötä (LPO sacd, 2005). Sielumessun tilatehot ovat hienovaraisia, eikä Britten mässäile voimalla, mutta kun iso kuoro- ja orkesterikoneisto päästää toden teolla äänivaransa irti, saa vain ihastella soinnin erottelevaa, pakotonta kasvua ja suurenkin pauhun rasittamattomuutta.
Ei-hybridi sacd-levy on poikkeuksellisesti nelikanavainen. Se ei tunnu haittaavan laisinkaan.
Monikanavaäänityksissä etukeskikanava etsii vielä rooliaan. Yllättävän monessa 5.1-äänitteessä keskeltä ei kuulu juuri mitään. Oikein käytettynä keskikaiutin tuo vakautta, vakuuttavuutta ja syvyysmassaa, johon muiden kaiuttimien piirtämät tilan ääriviivat voivat kiinnittyä.
Myös takakanavien käytössä on kirjavuutta. Salikaiuntaa kannattaa annostella taakse varoen. Tilapäisiä surround-tehoja lukuun ottamatta takakanaviin sijoitetut soittimet kuulostavat epäuskottavilta.
Monikanavajärjestelmän akilleen kantapää on iskujen ja diskanttiäänien silmänräpäyksellinen vuotaminen taakse. Kaiutinsijoittelulla ja huolellisilla viipeen ja tason säädöillä ilmiötä voi torjua. Toisaalta monikanavaa voi kuunnella yllättävän huolettomasti missä päin huonetta tahansa, myös kaiutinkehän ulkopuolella, jos ei aivan takakaiuttimeen liimaudu.
Entäpä kun kanavien määrä putoaa kolmeen? RCA:n legendaarisia Living Stereo -tallenteita tehtiin 1950–60-luvuilla kolmikanavaisina, mutta vasta nyt pääsee kuulemaan, mitä keskikanava toi tullessaan.
Fritz Reinerin johtama Chicagon sinfoniaorkesteri edusti diktatorisen orkesteriloiston huippua. Dvořákin viimeinen sinfonia levittäytyy hillityksi laajakangasversioksi, vaikka syvyys jääkin enemmän mielikuvituksen varaan (RCA Living Stereo, 1955–57). Jousisto soi pyöreästi mutta kiinteästi, ja soitinryhmät piirtyvät kauniisti. Kuivahkosti naputtelevat patarummut sopivat ilmeeseen.
Puolet levystä on stereoäänitteitä, jotka soivat omassa lajissaan hämmästyttävän elävästi. Karnevaali-alkusoiton loppuhehkutusta kuuntelee suu auki.
Suuret esitystilat ja -koneistot ovat monikanavan itsestään selviä vahvuuksia, mutta edustavat pientä osaa musiikista. Kutkuttavan vertailuasetelman synnyttää Jukka Tiensuun Mood, jossa soittimien herkät tuikahdukset hyppelevät orkesterissa stereofonisesti puolelta toiselle (Alba sacd, 2006).
Vaikka levyn stereokerros tekee vaikutuksen, se jättää vapauttavan monikanavan rinnalla tunteen pingpongista, jossa reunimmaiset äänet osuvat laitoihin kuin mailaan. Tiensuun mestarillisen musiikin aaltoliikkeet, sateenkaarimainen harmonia, taikurimainen syke ja äärirekisterihypyt sisältävät niin runsasta informaatiota, että vain täydellisesti onnistunut monikanavaäänitys saa soinnin täyteen kukkaan.
Sekä taiteellisesti että teknisesti täydellisyyttä hipoo levy, jolla Arcadi Volodos soittaa horowitzmaiseen tyyliin osin vaikeutettuja versioita Lisztin musiikista (Sony sacd, 2007). Piano on tunnetusti hankala äänittää. On säälimätön vaatimus saada lyömäsoitinmainen ääridynamiikka ja laulavuuden illuusio samaan pakettiin.
Lisztin Funéraillesin hakkaavassa bassossa on juuri oikea sekoitus tylyä kolahtelua ja jylhää täyteläisyyttä. Diskantin säihkyvä ilotulitus kruunaa hurjat dynaamiset nousut. Iso flyygeli antaa uskottavan kuvan yhtä lailla herkästä meditoinnista kuin hirviömäisestä murskaavuudesta.
Pianoa on haukuttu myös epämusikaaliseksi soittimeksi. Se on ”lyömäsoitin” ja tasavireinen (=tasaisesti epävireinen). On paradoksi, että kamarimusiikissa jousisoitin saa usein partnerikseen juuri pianon. Erityyppisten äänimaailmojen törmääminen tuo balanssi- ja sävyongelmia, mutta siihenkin onnistunut monikanava avaa uusia ulottuvuuksia.
Pieter Wispelweyn sello ja Dejan Lazicin piano löytävät ihanteellisesti oman sointisfäärin toistensa rinnalla (Channel Classics sacd, 2005). Beethovenin kesytön, pianon päsmäröimä keksintä saa ryöpytä vapaasti ilman, että sello joutuu statistiksi.
Klassisessa musiikissa dvd-audio tuntuu jäävän formaattisodan häviäjäksi. Hiipuvassa valikoimassa on kirkkaita helmiä, kuten Nikolaus Harnoncourtin johtama Matteus-passio (Teldec dvd-a, 2001). Tulkinnan kouraiseva maanläheisyys toistuu käsinkosketeltavassa kirkkoakustiikassa, joka vie kärsimyshistorian keskelle kuin katsojaksi väkijoukkoon.