Yamaha NS 18
The successor of NS15, Yamaha NS18 was produced between 1969-1976 - given its rarity on the second hand market, apparently only a very small series. NS18 is a dipole speaker with an odd looking asymmetrical 18 x 23 inch woofer/midrange driver with some very special cone material and ALNICO magnet system. Frequencies from 5 kHz up are handled by a bullet-type horn tweeter JA-05036B, the level of which can be adjusted with a three-step attenuater. The cross-over is of a second order, and some EQ is probably applied to 1-5 kHz. NS18's claimed frequency response is 35-20000 Hz, and the sensitivity 100 dB. This latter figure turned out to be an overestimation, 95 dB being closer to the truth (granted that measuring the sensitivity of a dipole speaker is always tricky). No matter, Flauto 45 SET amps were powerful enough for Yamahas.
The author found it critical to the sound to have an ideal distance from the back wall. When the required position is fixed, the sound was reasonably coherent although tonally fairly stark. Acoustic pop music, jazz, and not too massive classic music got a knowing treatment from NS18. As compared to Shindo Lafite, also a partly open-back speaker with a 8" wide-bandwidth driver, Yamaha NS18 went higher but not in an equally beautiful and harmonious manner. The bass section lacked punch and weight. All in all, the sound was rather non-specific and smeary. This was eventually confirmed when the author compared the sound of Yamaha NS18 to the sound of Quad ESL63 and Apogee Stage.
Vaughan Warren on Yamaha NS15
Instead of an aluminium panel, Yamaha NS15 features a front panel made of wood veneer. I wired up a pristine pair of Yamaha NS15 to the Musical Fidelity KW500/PSU fed by the Musical Fidelity Tri Vista SA/CD. To begin with, I must confess that the sounds from the Yamaha NS15 never escaped the box, which is strange as they are an open baffle design. Removing the grills only slightly improved things. I got the feeling that placed into a wider and very substantial baffle these units could perform much better. As they are I turned up the variable output on the HF to its max at +3db to create a more open sound but this was not totally satisfactory as compared eg. to my Yamaha NS1000M. NS15 is limited by the lack of air from the treble unit and may benefit from the use of a super tweeter but this is only conjecture.
Some things they did well - the opening Hammond Organ swell on 'Gravity' by John Meyer was made for this loudspeaker - as it should due to the NS15 starting life as an organ extension speaker which also explains their very retro 70's styling. However this speaker is more interesting in its construction/engineering - die cast aluminium frame (an iron frame of the piano springs to mind) - Bass/Mid driver in the shape of a piano soundboard 'producing' sound rather than 'reproducing' it according to the literature. Only the treble unit squeezed in top right almost as an afterthought lets it down.
The whole review in Finnish
Yamaha NS-1000 johdannaisineen on kaiutinlegenda jos mikä. Saman valmistajan hieman varhaisempi NS-18 omaa myös klassikon aineksia, vaikka sen kohtaloksi jäikin suuri tuntemattomuus.
Vuosina 1969-1976 valmistetun Yamaha NS-18 kaiuttimen vaatimaton ulkoasu kätkee sisälleen melkoisen mullistavan teknisen ratkaisun. Tai kaksikin, jos kykenee mieltämään takaa puoliksi avoimen kotelon dipoli-toimisuuden – ajankohtaan nähden - keskimääräistä kehittyneemmäksi akustiseksi ansioksi.
Se varsinainen kummastuksen aihe on kuitenkin kaiuttimessa käytetty basso/keskiääninen, jollaisella megaluokan monitahoyritys lähti haastamaan perinteisemmät ratkaisumallit. Koodinimellä JA-5004 kulkeva viritys on sekä kokonsa että muotonsa suhteen jotain aivan muuta. Epäsymmetrinen, 18 x 23 -tuumainen ”kartio” on konstruoitu styroksia muistuttavasta aineesta, joka kiinnittyy reunoiltaan koko kaiuttimen kokoiseen vanerilevyyn. Samaiseen levyyn on työstetty kiinni myös kohtuullisen julman kokoinen ALNICO-magneetti ja onpa levyssä tilaa myös torvikuormitteiselle, bullet-tyyppiselle JA-05036B -diskanttielementillekin.
NS-18:sta ei ole kovin helppoa löytää tietoa edes kaikkitietävän internetin kautta. Sen verran kuitenkin informaation edestä esirippua raotettakoon, että perusfaktat tulevat julki. Siis: kaiuttimen toistoalueeksi luvataan 35–20000 Hz, herkkyydeksi hulppeat 100 dB/w ja jakotaajuudeksi 5 kHz. Jaon kerrotaan olevan toista astetta. Joidenkin tietojen mukaan basso/keskiäänisen toistoa olisi boostattu asteittain 1 kilohertsin ja jakotaajuuden välillä. Ehkä tästä löytyy selitys jakosuodinkomponenttien huomattavalle määrälle.
Kaiuttimen varustuksiin kuuluu kolmiasentoinen diskanttisäädin, jolla voi sekä vaimentaa että korostaa yläpään antia.
NS-18:lla on myös varhaisempi pikkuveli, NS-15, joka on käytännössä NS18, mutta hieman pienemmässä kuosissa. Perimätiedon mukaan tämä versio olisi alun perin lanseerattu instrumenttikaiuttimeksi, Yamahan sähköurkujen kumppaniksi.
Vintagea viivalla
Yamaha NS-18:n valmistusmääristä ei ole mitään hajua, mutta jos tarkastelukulmaksi otetaan esiintyminen maailman käytettyjen markkinoilla, voisi veikata melkomoisen suppeaa sarjaa. Käytettyjen markkinoilla vajaan vuoden aikajanalla tasan kaksi kertaa on vastaan tullut myytävä pari. Ensimmäinen iski kummajaisia keräilevän kirjoittajan silmiin ja niinhän siinä kävi, että asiaan kuuluvan kädenväännön jälkeen Jammupari saapui Belgiasta Suomeen. Ja melkein saman tien paraatipaikalle kuunteluhuoneeseen, jossa hallitsevan mestarin titteliä pitkään hallinnoineet Shindo Lafite laajakaistat saivat haasteen soinnilliseen kaksintaisteluun.
Heti kättelyssä kävi ilmi, että valmistajien ilmoittamat herkkyyslukemat ovat suhteellinen käsite. Ovathan Yamahat herkät, mutta eivät juuri yhtään sen herkemmät kuin Shindotkaan, joille valmistaja – kohteliaan tiukkauksen jälkeen - heitti hatusta 95 dB/W:n lukeman. Yhtä kaikki: edes noin kaksiwattisilla Flauto 45 SET -monoilla ei ollut pienintäkään vaikeutta ajella NS-18 -paria huomattaviin äänenpaineisiin.
Ja kyllä. NS-18 on dipoli. Hyvässä ja pahassa. Etäisyys etuseinästä määrittelee bassotoiston määrän ja laadun tasan tarkkaan. 40 cm välys ja kyllä mölisee, 1,5 m ja ohueksi käy. Mutta kun kaiuttimet ovat optimietäisyyksillä rajapinnoista, noin kolmikymmensenttisillä jalustoilla, asiat napsahtavat sangen asialliseen kuosiin. Sopivalla musiikkimateriaalilla, akustisella jazzilla ja keskiraskaalla klassisella, kaiutinparin tarjoamat näkymät ovat kenties aavistuksen karut, mutta hyvinkin selkeät ja avoimet.
Kaksiteiseksi konstruktioksi NS-18 on yllättävänkin koherentti tapaus. Toisaalta, viiden kilon kieppeillä sijaitseva jako edesauttaa varmasti liki laajakaistaisia mielleyhtymiä. Diskantti sinällään ulottuu Lafitea ylemmäs, mutta jostain kumman syystä kahdeksantuumaisen pahvikartion tuottama harmonisten sarja tavoittaa aidonoloisempia tuntoja, kuin Yamahan sinänsä kirkkaampi kilahtelu.
Basso-osasto? Huonehan se loppupeleissä bassotoiston kuoppien ja kukkuloiden paikat sanelee, joten kaiuttimen kuin kaiuttimen luoma illuusio bassojen laadusta on kompromissien kautta saavutettua mielihyvää tai -pahaa. Yamahan markkinointiosaston ilmoittama 35 hertsin alarajataajuus ei vaikuta aivan karmealta valheelta, mutta kovin potkuisaksi tai jykeväksi toistoa ei pääse kehumaan. Lafite jyskii tälläkin sektorilla aivan lähituntumassa, säteilevän pinta-alan murto-osalla operoiden.
Pitempään kuunneltuna NS-18:n soundiin on helppo tottua. Mikään ei särähdä korvaan, musiikki elää ja hengittää. Sen verran alkoi toiston tietty suurpiirteisyys mietityttää, että piti kaivaa varannosta vertailukohdaksi parikin vintage-ikää lähestyvää dipolikaiutinta, Quad ESL 63 ja Apogee Stage. Ja kyllähän kulunut luonnehdinta hieman suttuisesta ikkunasta sitten kuitenkin istui Yamahan pirtaan. Ja jos oikein niuhoja ollaan, niin kyllähän senkin kuulee, että NS-18 -pari ei ole symmetrinen diskanttielementin sijainnin suhteen. Eli stereofoninen info kärsii lievästä epämääräisyydestä, vaikka musiikki ei ole moisesta moksiskaan.