Friedrich Gulda
Friedrich Gulda is no doubt one of the most eccentric musicians of the 20th century. Below Antti Metsänkylä comments Gulda's discography, tells us what Gulda thought about contemporary music, jazz, other musicians and composers, not to forget his not so flattering opinions on record companies. A more comprehensive translation will follow.
In Finnish.
Pianisti Friedrich Gulda on epäilemättä yksi 1900-luvun erikoisimmista muusikkopersoonista.
Itävaltalainen Friedrich Gulda (1930-2000) aloitti uransa nuorena ja nousi heti maailman valiopianistien joukkoon. Konserttimatkat veivät hänet maailman musiikkikeskuksiin ja levytyssopimus Deccan kanssa teki hänet pian tunnetuksi sielläkin minne hän ei ehtinyt konsertoimaan.
1950-luvulla Gulda kiinnostui jazzista. Klassisen musiikin maailma närkästyi ja alkoi suhtautua häneen vieroksuen. Gulda katkeroitui, ja katkeruus säilyi hänen elämänsä loppuun asti. Gulda vihasi kaikkea jäykkää ja luutunutta ja kulki sinnikkäästi omaa tietään.
Guldan mielestä jokaisen muusikon tulee esittää oman aikansa musiikkia. Hän ei kuitenkaan hyväksynyt 1900-luvun modernia klassista musiikkia. Jazzista Gulda löysi itseään puhuttelevaa aikalaismusiikkia.
1970-luvulla Gulda tutustui Limpe ja Paul Fuchs -nimiseen muusikkopariskuntaan, kiinnostui heidän tavastaan tehdä musiikkia vapaasti improvisoiden ja alkoi esiintyä heidän kanssaan. Esittämäänsä musiikkia he kutsuivat ”vapaaksi musiikiksi”. ”Vapaa musiikki” tuomittiin muusikko- ja kriitikkopiireiltä jyrkästi. Sitä eivät hyväksyneet sen paremmin klassisen musiikin kuin jazzinkaan edustajat.
Monipuolinen ja lahjakas muusikko jatkoi uraansa, opetteli soittamaan saksofonia ja huilua. Pianokonsertteja hän ryhtyi pitämään rock-areenoilla ja antoi nuorelle rock-yleisölle lukemattomia loppuunmyytyjä Mozart-konsertteja. Vähitellen Gulda oli rikkonut välinsä lähes joka taholle: levy-yhtiöihin, konserttiagentteihin, kriitikoihin. Kaiken tämän hän teki periaatteesta, koska uskoi lujasti löytäneensä oikean tien.
Gulda kuoli kotonaan sydänkohtaukseen 69-vuotiaana rakastamansa Mozartin syntymäpäivänä 27. tammikuuta 2000. Kulttimaineeseen hän nousi kuolemansa jälkeen. Guldaa aiemmin syrjineet levy-yhtiöt ovat julkaisseet kilvan uusintapainoksia aiemmista tallenteista, mutta myös postuumia, ennen julkaisematonta materiaalia.
Friedrich Gulda on niin monisyinen ja ristiriitainen muusiikko ja henkilö, että on parasta antaa Guldan kertoa omin sanoin käsityksistään musiikista, musiikin tekijöistä ja esittäjistä. Sitaatit on suomennettu Kurt Hofmannin julkaisemasta muistelmakirjasta Friedrich Gulda (1990), joka on toimitettu nauhoitetuista keskusteluista.
Friedrich Gulda – Selected discography
Hyvä Guldan klassisten äänitteiden diskografia löytyy osoitteesta: http://my.dreamwiz.com/fischer/Gulda/discography-gulda.htm
Friedrich Gulda: The First Recordings. Bach – Beethoven – Chopin – Prokofjev – Debussy – Mozart. Decca 1947-49, cd-kooste 2005.
Kiinnostava dokumentti Guldan levytysuran alkutaipaleelta. Äänitysten tekninen taso vaihtelee. Erikoisuutena pianistin ainoa koskaan tekemä Prokofjev-taltiointi (sonaatti 7 B op. 83)
Beethoven, Teokset sellolle ja pianolle
Pierre Fournier, sello. DG 1959, 2 cd 2006.
Mestarisellistin ja Guldan yhteistyö on saumatonta ja paneutuminen näihin sellokirjallisuuden helmiin antaumuksellista. Gulda antaa osuuksiensa helmeillä ja laulaa, mutta on hetkittäin liian varovainen. Verrattuna Rostropovitshin ja Richterin levytykseen (Philips) nonchalantimpi mutta myös klassisempi, venäläiset soittavat dramaattisemmin ja vakavamielisemmin.
Beethoven, Pianosonaatit 1-32
Kokonaislevytykset:
Decca 1950-luku, julkaistu cd:llä erilaisina yhdistelminä
Amadeo 1967,Brilliant Classics julkaissut kaikki 11 cd:n kansiona 2005.
Beethovenin pianosonaatteja nuori Gulda esitti täydellisenä kronologisesti etenevänä konserttisarjana useissa kaupungeissa. Ensimmäisen taltioinnin sarjasta teki Itävallan Radio ORF, toisen Decca ja kolmannen Amadeo, kaksi viimeksi mainittua julkaistiin levyinä, ja ovat nykyäänkin cd:llä saatavissa. Kun häneltä Amadeo-levytyksen aikoihin kysyttiin, miksi hän taas äänittää ne, hän vastasi: ”Ich wollte sie endlich loswerden” (halusin päästä niistä viimeinkin eroon). Kaksi levytystä eivät eroa kovinkaan paljon toisistaan. Jos pitäisi luonnehtia Guldan Beethoven-tyyliä, mieleen tulee ensimmäiseksi sana ”asiallinen”. Esitykset eivät ole akateemisen kuivakkaita eivätkä missään nimessä tylsiä, mutta ne välttävät kaikkea sentimentaalisuutta. Draama saa toisinaan hurjatkin mittasuhteet, mutta ei koskaan sorru yliampumiseen. Monet pianistit ”psykologisoivat” Beethovenia, Guldalle sellainen on täysin vierasta. Hänen temponsa ovat aina rientoisia, hänen tekniikkansa ei petä vaikeimmissakaan kohdissa, hänellä on hallussaan kaikki oikean wieniläisen musisoinnin vivahteet. Suosittelen kenen tahansa näistä sonaateista kiinnostuneen hyllyyn nimenomaan 1967 levytystä, mutta en ainoaksi levytykseksi (en tosin osaa kuvitella levyhyllyä jossa olisi vain yksi Beethoven-sonaattilevytys). Niin nautittavia kuin Guldan tulkinnat ovatkin, niihin kyllästyy nopeasti ellei välillä kuuntele jonkun toisen pianistin vähemmän askeettisia esityksiä.
Hyviä vertailukohtia ovat Wilhelm Backhausin, Svjatoslav Richterin ja Maurizio Pollinin levyttämät Beethovenin sonaatit. Kaikki pianistit ovat lähtöisin eri kouluista, mutta yhteistä heille ja Guldalle on luja tulkintatahto ja Beethovenin kiihkon ja draaman vahva sisäistäminen. Joka haluaa filosofisempaa ja tasapainoisempaa Beethovenia voi kuunnella esim. Murray Perahiaa tai András Schiffiä.
Beethoven, Pianokonsertot 1-5
Wienin Filharmonikot, joht. Horst Stein. Decca, 3 cd (sisältää myös sonaatit 23 f ja 24 Fis) 1999.
Pianokonsertto n:o 5 Es-duuri op. 73 (sisältää myös: Bach, Kromaattinen fantasia ja fuuga).
Wienin Filharmonikot, joht. George Szell. Andante,cd ja dvd, 2005 (konserttitaltiointeja, Wien 1966).
Horst Steinin johtamien Wienin Filharmonikkojen kanssa tehty kokonaislevytys on erinomainen ja kuuluu suosikeihini. Kaikki on täydellisen perfektiä, niin solistin kuin orkesterinkin osuudessa, mutta sen kertominen ei vielä tee levytykselle täyttä oikeutta. Sitä kuunnellessa tulee tunne, että Beethovenin henki ja tyyli ovat läsnä. Haluan mainita yhden detaljin: kolmannen konserton finaalin lopulla, tahdeissa 441-442, pianisti soittaa molemmilla käsillä samanaikaisesti trilliä noiden kahden tahdin ajan. Kukaan muu ei saa sitä soimaan samoin kuin Gulda, se on kuin pitkä pilkallinen naurunhohotus, jollaisen kuvittelen olleen tyypillinen Beethovenille – ja Guldalle. Solistin dynaaminen asteikko herättää kunnioitusta: jylisevät fortet löytyvät useimmilta Beethovenin soittajilta, mutta hivelevät pianissimot hämmästyttävät. Joachim Kaiser ei kirjassaan Groβe Pianisten in unserer Zeit ole yhtä innostunut levytyksestä kuin minä, mutta hän vertaakin sitä konserteissa kuulemiinsa Guldan esityksiin. Niitä kokemuksia minulla ei (valitettavasti) ole painolastina. Kaiserin mielestä levytys on ”vain mestarillisen eksakti”.
Vertailukohdan kokonaislevytykselle tarjoaa Andanten 2004 julkaisema konserttitaltiointi Keisarikonsertosta. Gulda kertoi tunteneensa olonsa mukavaksi hirmuisen Szellin solistina, ja kyllä esitys onkin vielä hienompi kuin studiotallenne Steinin kanssa. Sellaista spontaanin revittelyn ja ehdottoman nuottiuskollisuuden yhdistelmää saa hakea. Konserttiäänitys toisaalta häviää Deccan studiotyölle.
Mozart, Pianosonaatit
Sonaatti D KV 576. Decca, 1948 (ks. ylh. kokoomalevy).
Sonaatit A KV 331 & B KV 333. Amadeo 1977 (lp) Philips (cd).
Sonaatit B KV 570 & D KV 576, Fantasia c KV 475. DG 1978.
Sonaatit C KV 279 & F KV 280 & B KV 281 & Es KV 282 & G KV 283 & D KV 311 & C KV 330 & F KV 332 & B KV 333 & C KV 545, Fantasia c KV 475. Guldan yksityisesti 1980 äänittämiltä nauhoilta julkaissut DG, 3 cd 2006.
Sonaatit Es KV 282 & D KV 311 & F KV 332 & c KV 457, Fantasia c KV 475. Weton-Wesgram dvd, live München 1981, julk. 2006.
Äärimmäisen kriittisesti omiin (ja muiden) Mozart-soololevytyksiin suhtautuva Gulda tarjoaa kyllä parasta mitä levymarkkinoilla on tarjolla. Kuten yleensäkin, hänen soittonsa on vapaa sentimentaalisuudesta ja sirostelusta. Wieniläistä Mozart-soittoa parhaimmillaan.
Ainutlaatuinen luku levytetyn musiikin historiassa on DG:n 2006 julkaisema kolmen cd:n kansio Guldan talvella 1980 yksityisesti äänittämiä sonaatteja. Hänen kotipaikkakuntansa Weiβenbach am Atterseen talvisin suljettu Hotel Zur Post oli rauhallinen äänityspaikka, ja siellä oli valmiina Bösendorfer Imperial -flyygeli, jota Gulda arvosti. Siellä hän soitti kaikki sonaatit erään tutun äänitysteknikon hoitaessa mikrofoneja ja nauhuria. Ilmeisesti pianisti halusi valmistautua tuleviin Mozart-konsertteihin tällä tavoin. Alkuperäiset nauhat ovat hävinneet, mutta ne oli kopioitu c-kaseteille, jotka Gulda piti itsellään, kunnes kerran lahjoitti ne mukana olleelle teknikolle. Niistä ei monikaan tiennyt, kunnes sekä pianisti että teknikko olivat kuolleet, ja teknikon leski lahjoitti ne Guldan pojalle. Sen jälkeen ne vähitellen päätyivät julkaistaviksi, valitettavasti kuitenkin osa sonaateista puuttui kaseteilta tai olivat teknisesti niin huonokuntoisia, että eivät kelvanneet julkaistaviksi. Atterseen tallenteet ovat herkullisinta Guldaa, siitä huolimatta että äänentoiston laatu on niissä heikointa. Kuulokkeilla niitä ei kannata yrittää kuunnella lainkaan. Mutta Guldan uskomaton energialataus noiden teosten parissa ja hänen tapansa lisätä koristeluja aina kertauksia soittaessaan – havaintojeni mukaan kumpaakin ovat eräät nykypäivän nuoret Mozart-pianistit alkaneet jäljitellä. Verrattuna mihin tahansa menneiden vuosikymmenien Mozart-tallenteisiin nämä ovat erilaisia, käänteentekeviä.
Erittäin mielenkiintoinen on Münchenin Amerikahausissa 1981 videoitu Mozart-konsertti (samana vuonna jolloin hän esitti koko sarjan saman kaupungin Kansallisteatterissa). Gulda esiintyy lavalla arkisesti pukeutuneena ja muutenkin rennosti, varmasti jazzkonserteista esikuvansa ottaneena – mutta hänen soittotyylissään ei ole ulkoisesti mitään jazzvaikutteita, hän ei hytky musiikin tahdissa, vaan istuu lähes liikkumattomana koskettimiston ääressä. Mutta musiikki virtaa hänen sormiensa kautta aidon mozartmaisena ja teknisesti lähes virheettömänä.
Mozart, Pianokonsertot
Konsertot d KV 466 & C KV 467 & C KV 503 & B KV 595
Wienin Filharmonikot, joht. Claudio Abbado. DG, 2 cd, 1974, 1975.
Konsertot A KV 488 & D KV 537
Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Nikolaus Harnoncourt. Teldec 1983.
Konsertot d KV 466 & D KV 537
Münchenin Filharmonikot, joht. solisti. Weton-Wesgram 2006, dvd (konserttitaltiointeja 1986).
Gulda itse arvosti Abbadon ja Harnoncourtin kanssa tekemänsä tallenteet parhaiksi Mozart-levytyksikseen. Itse pidän enemmän Wienissä tehdystä neljän konserton kokoelmasta: orkesteri ja solisti tuntuvat olevan samalla aaltopituudella. Guldan tempovalinnat ovat paikoin erikoisia, mutta kaikesta huolimatta toimivia, Guldan omat kadenssit kumpaankin C-duurikonserttoon hienoja. Harnoncourtin kanssa tulos on töksähtävämpi ja piano tuntuu välillä jäävän orkesterin rymistelyn jalkoihin. Vertailuksi voisi suositella Maurizio Pollinin, Clifford Curzonin, Alfred Brendelin ja Mitsuko Uchidan levytyksiä.
Videotallenne konsertista Münchenin Gasteigissa on kiinnostava, koska se näyttää Guldan solisti-kapellimestarin kaksoisroolissa. Lopputulos ei nouse studiotallenteiden tasolle, mutta on varsin mukavaa ja hauskaa seurattavaa.
Schubert – Debussy – Ravel
ORF:n äänitearkistosta (1967, 1957) julkaissut Andante, 4 cd, 2005
Tämä kansio on sensaatio: Gulda sellaisten säveltäjien parissa, joiden musiikkia hän esitti harvoin.
On totta, että wieniläisistä wieniläisin Gulda ei ole kollegansa Alfred Brendelin tavoin herättänyt huomiota Schubert-tulkitsijana. Tunnettu musiikkitoimittaja ja -kirjailija Gottfried Kraus, joka toimi pitkään ORF:n musiikkitoimituksen päällikkönä, löysi yhtiönsä arkistosta nämä Schubert-äänitteet vuodelta 1967, esitti ne heti radiossa ja myöhemmin toimitti ne Andanten julkaistaviksi. Hän kertoo kohdanneensa Guldan eräänä marraskuisena iltana 1980-luvun lopulla Wienin kadulla, pian tuon löytönsä jälkeen ja kysyneensä tältä, miksei tämä nykyään juuri soita Schubertia. Vastaus tuli salamannopeasti Guldan Wienin murteella: ”Da kan i mi ja glei umbringan” (yhtä hyvin voisin saman tien tappaa itseni). Schubert ei ollut Guldalle Beethovenin ja Mozartin kaltainen ”oma” säveltäjä. Kahden sonaatin, neljän impromptun ja Moments musicaux -kokoelman kuuntelu osoittaa, että Gulda ei todellakaan soita tavanmukaisesti. Mutta hänen soittonsa helmeilee kirkkaana tai jyrähtää tuimana, ja vaikea on sanoa että hän soittaisi tätä musiikkia huonosti, epäortodoksisesti kyllä. Schubertin traagisuus ei ole kuuluvilla, soitto ei liioin ole vähääkään sentimentaalista, toteaa Kraus levytekstissä, ja se on helppo allekirjoittaa. Hän soittaa Schubertia kuten Beethovenia, ja korostaa ennen kaikkea teosten klassista muotorakennetta. Jokainen joka haluaa kuulla täysipätöistä mutta ehdottomasti totutusta poikkeavaa Schubertia, hankkikoon nämä äänitteet käsiinsä.
Ranskalaiset impressionismin mestarit eivät tule Guldan kohdalla ensimmäisinä mieleen. Kansion valtaosa (kaksi ja puoli levyllistä) on näiden mestareiden musiikkia ORF:n arkistosta vuodelta 1957. On pakko myöntää että mykistyin löytäessäni tämän aivan uuden ulottuvuuden Guldan taiteeseen. Värit elävät ja leikkivät näissä tulkinnoissa, milloin häilyvinä aavistuksina, milloin huikeana virtuositeettina.
Gulda levy-yhtiöistä - Gulda on record companies
Kauan sitten levytin englantilaiselle Deccalle. Olin silloin vähän 20-vuotias, ja aloin kiinnostua jazzista. Kun tuottaja huomasi sen, hän sanoi: ”Kuulkaa herra Gulda, haluan korostaa teille, että jos esiinnytte julkisuudessa jazzmuusikkona, päästämme teidät putoamaan kuin kuuman perunan.” Siihen vastasin: ”Kiitos paljon, hyvästi!” Siihen loppui yhteistyöni Deccan kanssa.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin levytin MPS:lle, jazzyhtiölle. Sitten aloin soittaa ”vapaata musiikkia” ja silloin heidän tuottajansa sanoi minulle: ”Kuulkaa rakas herra Gulda, me arvostamme teitä kovasti jazzmuusikkona, mutta sillä hetkellä kun alatte esittää ’vapaata musiikkia’, päästämme teidät putoamaan kuin kuuman perunan.” Siihen sanoin vain: ”Kiitos paljon, kaikki tuo on jo kuultu, hyvästi!”
Levy-yhtiö on kuin tavaratalo tai autotehdas. Sillä on tietty kauppapolitiikka, jonka kehityspäällikkö tai itse big boss tai joku muu muotoilee, hän luo linjan asiakkaiden oletettujen tai todellisten toiveiden mukaisesti. Taiteilijoita kohdellaan kuin tavaraa, sanotaan: ”Kyllä, se mitä tuo tekee, sopii firman konseptiin, siispä hankitaan hänet meille”. Tai jos se ei sovi konseptiin, siispä hankkiudutaan hänestä eroon – se miten hyvin hän osaa soittaa, se ei kiinnosta.
On esimerkiksi maailman pitkästyttävimmän levy-yhtiön Deutsche Grammophonin linja. Heillä on linjansa, josta he eivät poikkea ja Gulda saattaa soveltua vain aivan hetkellisesti heidän liikeimagonsa reunamille. Se koskee myös muita. Münchenissä on koominen yhtiö ECM. Nykyään on jopa käsite, ECM-sointi, se on siis firman sointi. Niin kuin Volkswagen. Myydäkseen levyjään ihanteellisen määrän heidän täytyy antaa tuotteilleen tietty karakteristiikka. Porsche on urheiluauto ja Rolls Royce jotakin hienoa, kysymys on siis yhtiön imagosta. Sillä on heille merkitystä. Taiteilijat ihmisinä ja luovina persoonina ovat heille täysin yhdentekeviä.
Gulda musiikista, tekijöistä ja esittäjistä - Gulda on music, musicians, and composers
Glenn Gould
Voi olla että on tiettyjä yhtäläisyyksiä Glenn Gouldin ja Guldan välillä, skeptisyys musiikkibisneksen suhteen, ja kokonaan tai osittain siitä syrjään vetäytyminen. On toki yhtäläisyyksiä, mutta myös yksi täysin selvä ero. Minä olen löytänyt vaihtoehdon, ja sitä Gould ei löytänyt, ehkä ei lainkaan etsinytkään. Nykyään kaikesta on tullut huippusuorituksiin tähtäävää urheilua ja se mihin se johtaa jää puolitiehen. Sillä ei ole ainakaan mitään tekemistä rakkauden, hyvinvoinnin, mielihyvän ja riemun kanssa. Siksi Gouldilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin puolittainen itsemurha. Sillä eihän se mitään muuta ollut. Hän kuoli 50-vuotiaana. Tosiasiassa se oli itsemurha. Hän menetti toivonsa. Niin minäkin, mutta minä löysin ulospääsyn, minä menin jazzklubille ja tulin onnelliseksi, hän ei. Minä en moiti häntä siitä, minusta se on erittäin traagista, mutta haluan tehdä tämän eron selväksi. Ei se minullekaan ollut helppoa. Se oli elinikäinen kamppailu. Nykyään olen rentoutunut ja ulospäin suuntautunut ja olen voittanut lopullisesti akateemisen taustani heikkomielisen ahtauden.
Monet Gouldin esitykset ovat minusta todella luotaantyöntäviä. Jos ajattelen vaikka Italialaista konserttoa. Siitä on äänite, huonolla tavalla kehno ja perusväärä. Sitten on oikeutetusti erittäin kuuluisa äänite Goldberg-muunnelmista. Niitähän on kaksi, ne pudottivat minut todella tuolilta. Sitten olen kuullut häntä kerran livenä, ammoisina aikoina 1950-luvulla. Silloin hän soitti Bachin d-mollikonserton New Yorkissa Bernsteinin johtaessa. Se oli myös suurenmoinen. Henkilökohtaisesti en tutustunut häneen koskaan. Ei ollut tarpeenkaan, miksi olisikaan.
Vladimir Horowitz
Horowitz miellyttää minua aina yhä vähemmän. Olen käynyt läpi koulun joka immunisoi minut tuollaista kosketintiikeröintiä vastaan. Kaikki vakavasti otettavat wieniläiset muusikot, opettajani mukaan luettuna, ovat varoittaneet yliarvostamasta tuota pianonsoiton lajia, päinvastoin kuin yleisö ympäri maailman. On sanottu, että no hyvä, hän voi jylisyttää Tšaikovskia erittäin nopeasti ja kovaa ja minun puolestani sointikulttuurilla, jopa avioitua Toscaninin tyttären kanssa, mutta siitä huolimatta hänellä on todella tärkeästä musiikista valitettavasti hyvin vähäinen aavistus. Siksi minulla on ollut vaikeuksia ottaa herraa vakavasti. Ja tuollainen osoittelevuus, se on minusta yksinkertaisesti inhottavaa, koska sillä ei ole todellista pohjaa. Hyvä, hän on kuollut, eikä kuolleista pidä puhua pahaa, mutta minuun hän ei ole koskaan tehnyt vaikutusta ja sitten minun piti kuunnella jokin Haydnin sonaatti, ja siinä hän seisoi kuin lehmä uudella portilla, se oli yksinomaan piinallista. Amerikkalaisille tietenkään ei, he eivät joko ymmärrä mitään tai sitten se on heille yhdentekevää, mutta minulle se sattumalta ei ole yhdentekevää, minulle se on kaikkein tärkeintä.
Arturo Benedetti Michelangeli ja Arthur Rubinstein
Minulla on ollut esimerkiksi Michelangeliin ja Rubinsteiniin aina etäinen suhde, mutta olen kuunnellut heitä kiinnostuksella ja ajatellut, ”ahaa, noinkin voi pianoa soittaa”. Olen siis hyväksynyt sen, tosin toisenlaisena mutta täysin ihailun arvoisena.
Rubinsteinin kanssa oli toisin (kuin Horowitzin). Hänessä oli charmia eikä hän myöskään ollut sellainen tiikeri. Siinä oli tietty kevytmielisyys yhdistyneenä äärimmäiseen vakavuuteen. Minä olen katsellut nyt yhä uudelleen videotallennetta eräästä Chopin-konsertista, sitä kuuntelen ja katselen suurella tyydytyksellä. Vaikka sekin on eräällä tavalla vieras koulukunta, mutta hänellä ei ollut tuota synkkää fanaattisuutta ja sitä luotaantyöntävää jylinää, ja hän oli aina maailmanmies, hänessä oli charmia ja hänessä on sitä yhä. Sitä paitsi hän osaa – mille minä olen hyvin herkkä – saada pianon soimaan kauniisti, niin että kuulijalle muodostuu tietynlainen soinnin taju, ymmärrys että tuo yksinkertaisesti on kaunista. Ja siinä minun täytyy todella ihailla herrojen Rubinstein ja Michelangeli mestaruutta – minusta itsestäni puhumattakaan, kaikessa vaatimattomuudessani. Kun he koskevat pianoon, silloin se soi, se on ihmeellistä. On toisia jotka hakkaavat kuin viimeistä päivää, parhaita soittimia, se on oksettavaa.
Michelangeli voitti Geneven kansainvälisen pianokilpailun viimeisenä ennen sotaa, vuonna ’39, ja minä ensimmäisenä sodan jälkeen. Jo sen takia minua on jatkuvasti verrattu häneen, vaikka me, kuten kaikki tietävät, olemme täysin erilaisia. Hänellä täytyy olla kauhea elämä, kun on noin itsekriittinen eikä todellakaan koskaan tyytyväinen. Lisäksi tulee ikuinen teatteri hänen pianojensa kanssa. Hän ei ole tyytymätön ainoastaan itseensä, mikään soitinkaan ei koskaan tyydytä häntä. Hän on yksinkertaisesti itseensä kohdistuvien vaatimustensa uhri.
Alfred Cortot
Eräs jolta olen oppinut jotain klassisella alueella, on kauan sitten kuollut Alfred Cortot. Hän teki minuun nuoruudessani vaikutuksen. Nyt tiedän myös miksi. Hän ei soittanut kliseitä. Häntä kuunnellessani minulla on aina ollut tunne, että hän soittaa juuri niin kuin Cortot eikä kukaan muu. Olen jopa matkustanut hänen perässään.
Leonard Bernstein
En huijaa, pettymyksen minulle on tuottanut Bernstein. Se tapahtui Buenos Airesissa, hän oli soittanut siellä Mozartia sikäläisen ihan kelvollisen mutta ei mitenkään erityisen orkesterin kanssa ja johtanut samalla pianon äärestä. Minun käsitykseni mukaan esitys ei ollut todellakaan hyvä, se muuten ei tähän päivään mennessä ole. Hän soittaa Mozartia makeilevasti ja keinotekoisen sulokkaasti ja epämozartmaisesti. Konsertin jälkeen oli vastaanotto. Minulta ei tosin kysytty suoraan, mitä olin pitänyt, mutta minun oli erittäin vaikeaa sanoa mitään positiivista. Niinpä minä en sanonut mitään, vaihdettiin joitakin yleisiä kohteliaisuuksia, ja kuten hänen tapansa on, hän joi järkyttävän paljon – viskiä, koko pullon. Niinpä hän jo illan puolivälissä oli melkoisen humaltunut ja minäkin join, tosin en yhtä paljon, ja jotenkin olimme yhtäkkiä istuneet pianon ääreen soittamaan nelikätisesti.
Naiiviudessani sanoin, no hyvä, tuo on Bernstein ja nyt soitamme pari jazznumeroa. Lähdin siitä että sen hän osaa. Kun on säveltänyt West Side Storyn ja näyttäytyy säännöllisesti Duke Ellingtonin ja vastaavien nimien kanssa, silloin hänen toki täytyy osata sitä. Eikä se nyt niin vaikeaakaan ole. Mitä soitamme, Lady be good’in, jotain yksinkertaista, yhden bluesin B-duurissa, ja minä huomaan yllätyksekseni, ettei hänellä ole tästä musiikista mitään aavistusta. Se on kaikki A:sta Z:taan keksittyä ja valetta. En halua väittää, että hänellä amerikkalaisena ei olisi yhtään fiilistä melodioiden ja koko atmosfäärin suhteen, mutta jazzmusiikin rakenteesta ja hahmotusperiaatteista kelpo miehellä ei ole hajuakaan. Se osittain yllätti minut, mutta suututti vielä enemmän kuin huono Mozart-tulkinta.
Siis kun istutaan pianon ääreen ja sanotaan, tule, soitetaan Lady be good, ja toinen soittaa 32 F-duuritahdin sijasta 19 tahtia b-paskamollissa, silloin minulta todella katoaa huvi, silloin en voi enää nauraakaan. Minä soitin sitten oikein kovaa, jotta siitä mitä hän luritteli, kuuluisi mahdollisimman vähän. Sen jälkeen hän jatkoi ryyppäämistä, se olikin viisaampaa. Ei tietenkään ole niin, että hän ei osaisi mitään. Kuulin häntä taas hiljattain, 9. sinfonian, se oli oikein hyvä, täysin vakavasti otettava. Hän on hupaisa miekkonen, mutta varmasti suuri kapellimestari.
Karl Böhm
Todellinen ilo sitä vastoin oli saada soittaa vanhan mestari Karl Böhmin kanssa. Kerran se tapahtui Berliinissä ja sitten Münchenissä, se teki minuun vaikutuksen. Hän oli yksi niistä harvoista kapellimestareista, joiden kanssa minulla oli harjoituksissa tunne, että hän on yhtä vahva kuin minä. Soitin hänen kanssaan Beethovenin 4. konserton, ja sehän alkaa muutamalla soolotahdilla ja sitten tulee pitkä tutti. Sen hän johti niin suurenmoisesti, että sanoin itselleni tutin aikana, nyt sinun täytyy koota itsesi ja mennä mahdollisuuksiesi äärirajoille, jotta et häviä vanhukselle. Hän vaikutti aina niin harmittomalta ja vähän pölvästiltä, mutta se oli vain naamio, todellisuudessa hänessä oli uskomattoman paljon potentiaalia.
George Szell
Szell samoin. Hänen kanssaan olin täysin onnellinen. Hän oli juuri sellainen kuin häntä oli minulle kuvailtu: epäystävällinen, äkkipikainen. Hän vaati täydellistä alistumista ja myös sai sen. Minulta hän sai sen mielihyvin, koska hän oli niin suurenmoinen. Niinä hetkinä en voinut kuvitella mitään parempaa. On tallenne eräästä konsertista Wienissä (Beethoven, Keisarikonsertto vuodelta 1966, cd ja dvd, suom. huom.), se on vanhanaikainen mutta erittäin hyvä. Aivan erityisen tärkeä mies tuo.
Pierre Fournier
Olin suunnilleen kaksikymmenvuotias ja maailmansensaatio, kun Fournier ilmestyi luokseni. Hän oli kai ajatellut itsekseen, että ”minulle tuo nuori Gulda on uusi briljantti sellistien kuninkaan kruunussani. Jos hän säestää minua, se voi olla vain hyväksi minulle.” Fournier oli minua noin 20 vuotta vanhempi ja joka suhteessa vähän niin kuin opettaja. Kaksi tai kolme vuotta kestäneen yhteistyömme aikana teimme kolme levyä, koko Beethovenin, kaikki sonaatit, kaikki muunnelmateokset ja pidimme ehkä 20 tai 30 konserttia. Hän oli kypsempi ja harkitsevampi, minun on kiitettävä häntä paljosta. Opin häneltä todella paljon musikaalisuudesta, vakavamielisyydestä, ja hän ohjasi minua ystävällisesti mutta myös hyvin energisesti.
Wienin koulukunnan pianistit
Tunnen kuuluvani yhteen erityisesti suuren erinomaisten wieniläisten pianistien joukon kanssa, sellaisten kuin Alfred Brendel, Ludwig Hoffmann, Jörg Demus, Paul Badura-Skoda, Ingrid Haebler, ja luonnollisesti myös Rudolf Buchbinder. Hehän ovat sukulaisiani. Luulen, että olen nyt tarpeeksi vanha sanomaan sen avoimesti. He ovat sukulaisiani, läheisempiä tai kaukaisempia.
Tapaus Brendel on erityisen kiinnostava. Koiraparka veti aina lyhyemmän korren minun kanssani niinä varhaisina aikoina, jolloin kumpikin olimme vielä nuoria ja soitimme Wienissä. Mutta hän on onnistunut emigroitumalla, ahkeruudella ja sinnikkyydellä kamppailemaan itselleen sen aseman, joka hänellä on nykyään. Ehkäpä minä en ole täysin syytön hänen kehitykseensä ja siihen mitä hän nykyään saa aikaan.
Luonnollisesti suhtaudun wieniläisiin kollegoihini – sekä parempiin että vähemmän hyviin – mitä raskaimmin varauksin. Minun on kuitenkin sanottava, että meitä yhdistää vahvasti toisiimme wieniläinen pianokoulu, josta olemme lähtöisin, kaikessa kilpailussa ja kaikkine rajoituksinemme, joita tietysti täytyy olla. Kun vertaan meitä joihinkin italialaisiin, venäläisiin tai ranskalaisiin, tai jopa amerikkalaisiin, niin välillämme on maailmoja. Siksi sanon wieniläisiä sukulaisikseni, ja joskushan on sukulaisia, joita ei voi sietää, jotka torjuu voimakkaammin kuin vieraat.
Opettajana olemisesta
Olen huono opettaja. Asia on yksinkertaisesti näin: jos musiikki ei soi niin kuin minä haluan, silloin sanon ”uudestaan” ja sitten sanon ”näin ja näin”, ja jos se ei vieläkään soi niin kuin pitäisi, silloin ajattelen, mitä väliä, ja annan sen mennä niin kuin se menee. Joskus sanon oppilailleni – minulla on todella harvoja – rohkaistakseni heitä moraalisesti: ”Teidän täytyy keskittyä siihen asiaan, joka teillä on parhaillaan työn alla, keskeytymättä työskennellä sen kanssa, pitäytyä vain siinä. Kaiken muun pitää olla teille silloin merkityksetöntä.” Mikä erottaa oppilaan mestarista on pohjimmiltaan juuri se, että oppilas ei osaa keskittyä samalla tavoin. Mutta hän ei tiedä sitä, silloinhan hän ei enää olisi oppilas. Keskittyminen on todellista työtä, vaikeaa työtä. Ja kun on tehnyt sitä uutterasti, silloin lopputulos vaikuttaa siltä, kuin se ei olisi vaikeaa, vaan tulisi aivan itsestään. Siinä on koko asian ydin. Se on minulle kolmikymmenvuotisen raskaan työn kaunis täyttymys.
Mitä minulta myös puuttuu ollakseni hyvä opettaja, on se että minulla ei ole kärsivällisyyttä. Ja sitä paitsi – ja se on vielä tärkeämpää – minä yksinkertaisesti vihaan huonoa musiikkia! Ja valitettavasti kaikki oppilaat saavat aikaan huonoa musiikkia. Heidät voi vain heittää ulos. Aivot tosin sanovat, näetkö, hän ei osaa paremmin, mutta hyi helvetti, minä en yksinkertaisesti kestä sitä. Kun minä olen heittänyt hänet ulos, istun heti itse pianon ääreen ja soitan sävellyksen itselleni niin kuin se kuuluu soittaa. Silloin olen taas onnellinen. Tästä syystä en opeta juuri koskaan.
Jazzin löytäminen ja merkitys
Hetki jolloin kysyin itseltäni, mitä oikeastaan haluat musiikillisesti, osuu kilpailumatkaani Geneveen 1946. Minut majoitettiin siellä perheeseen, jonka minun ikäiseni pojat olivat täydellisiä jazzfaneja. Siellä siis soivat yötä päivää 78 kierroksen savikiekot Count Basien, Duke Ellingtonin, Charlie Parkerin, Dizzy Gillespien, Dexter Gordonin ja muiden musiikkia.
Koin sen musiikin aluksi aika vastenmieliseksi. En myöskään kuunnellut kunnolla, koska minun piti keskittyä kilpailuun. Suljin oven ja toivoin, että en kuulisi mitään, jotta voisin taas harjoitella Beethovenia. Kun he korkeimpien äänien kohdalla haaveellisesti ja hurmioituneesti muljauttelivat silmiään, koin musiikin iljettäväksi enkä käsittänyt siitä mitään. Mutta jossain vaiheessa sanoin itselleni, jos he ovat noin innostuneita eivätkä öin päivin tee mitään muuta kuin kuuntelevat tätä musiikkia, siinä täytyy olla jotain. Sillä tavoin otin ensimmäiset askeleeni ja sanoin itselleni, ok, jos se ei sinua miellytäkään, niin yritä edes jättää syrjään ennakkoluulosi. Tarkkailin heitä, milloin he reagoivat, miten ja miksi, ja yritin jäljitellä heitä. Niin sanoakseni harjoittelin sitä, miten jazzia kuunnellaan, ja ajan myötä käsitin. Luonnollisesti tästä ei voinut olla seuraamatta, että tein itse ensimmäiset arat yritykseni tuottaa jotenkin pianolla sitä mitä olin kuullut.
Tämä oli 1940-luvun loppua, olin siis alle 20-vuotias ja klassinen pianisti. Enkä aluksi halunnutkaan mitään muuta. Varsinainen elämys, kansainvälisen konsertointini ohella, oli että olin ostanut jazzlevyjä ja vetelehtinyt jazzklubeilla. Aluksi passiivisena, mutta hyvin pian myös aktiivisena soittanut mukana. Niin hyvin kuin suinkin osasin. Ja totesin nopeasti, että en oikeastaan osannut mitään. Otin sen suunnattoman raskaasti.
Uskonvahvistusta sille mitä olin oppinut hain itselleni 1956 New Yorkin Birdlandista. Muistan vielä hyvin, olin Buenos Airesin lentokentällä ja minulla oli – kuten usein, on valitettavasti sanottava – kaksi kiinnitystä. Toinen oli mestarikurssi Salzburgin Mozarteumissa, toinen kiinnitys New Yorkin Birdlandissa. Mitä pitäisi tehdä? Siinä oli kaksi lentokonetta ja kumpaan minä nousisin? Toinen minun piti jättää, ja luojan kiitos nousin sitten New Yorkin koneeseen ja jätin Salzburgin pulaan – ilman mitään veruketta sairaudesta tai muusta. Hullunrohkeasti vain menin Birdlandiin, vaikka tunsin yhä vain itseni aloittelijaksi. Soitin siellä jazzia, vaikka tiesin tarkkaan, että eilen soitti Charlie Parker ja huomenna soittaa Dizzy Gillespie, ja sellaisten jättiläisten rinnalla minä en ole kukaan. Se oli todella rohkeuskoe. Kestin koettelemuksen ja olen siitä myös melko ylpeä.
Se ei mennyt huonosti, mutta ei se tietenkään ollut lähimaillakaan sitä mitä olin jo saavuttanut toisella sektorilla. Se oli niin sanotusti kisällintutkintoni. Sen jälkeiset neljä viisi vuotta panostin jazziin, kunnes voin sanoa itselleni, ja muutkin sanoivat, niin se Gulda, sen voi ottaa jazzmuusikkonakin vakavasti. Minulle oli suunnaton voitto, että olin hankkinut itselleni toisen karriäärin rehellisesti ansaitulla menestyksellä.
Kun elää sellaista kaksoiselämää, jossa klassinen musiikki ei ole menettänyt mitään merkityksestään, mutta toinen suunta yhä vain kasvattaa omaa merkitystään, siihen kuluu myös paljon aikaa. Siis että soittaa kahdeksassa illassa Beethovenin 32 sonaattia ja samalla viikolla kuusi kertaa saksofonia – senkin minä vielä opettelin – Beethoven-konsertin jälkeen jazzklubilla. Vuosikausien ajan.
Syy mennä jazzklubeille ei ollut syvä tyytymättömyyteni siihen, mikä nykyisen käsitykseni mukaan täysin epäoikeutetusti nimittää itseään ”moderniksi musiikiksi”. Se ei ollut syy, niin vain kävi. Tuo moderni musiikki ja kaikki mikä siihen liittyy, olisi varmasti johtanut itsemurhaani, vähintäänkin henkiseen itsemurhaan, jos en olisi jazzklubeilta löytänyt kompensaatiota, lohtua ja pelastusta sekä vastausta tämän päivän musiikillisiin kysymyksiin.
Tässä yhteydessä voi puhua vakavista depressioista ja itsemurhatendensseistä. Kun edustaa monien kunnianarvoisten kollegojeni tavoin mielipidettä, että ”moderni musiikki” on sitä, jota yleisesti sillä ymmärretään: Stravinsky, Bartók, Schönberg, Stockhausen, Boulez jne. – ja monet ovat sitä mieltä – se merkitsee minulle henkistä itsemurhaa. Ja niin monet ”klassikkoidiootit”, olkootpa kuulijoita tai kriitikoita, eivät ymmärrä sitä. He elävät tässä kauheassa ghetossa. Jos se musiikki olisi ollut minun yksinomainen musiikillinen ravintoni, niin hyvää yötä!
Beethoven ja Mozart
Seuraan kehitystäni omista levytyksistäni tietyllä hyväntahtoisella mielenkiinnolla. En tietenkään enää soittaisi Beethovenin sonaatteja niin kuin Amadeon levytyksessä, joka on hyvin tunnettu, mutta sitä kelpaa kyllä kuunnella. Paikoin se on tempoissaan vähän äärimmäinen, siis liian nopea tai siinä rajoilla. Konkreettinen esimerkki: Waldstein-sonaatin ensimmäinen osa. Sen tekisin mielelläni vielä kerran, jos voisin tai haluaisin. Mutta se eroaisi sitten tyylillisesti niin paljon muista, että mieluummin jätän sen tekemättä.
Mozartin suhteen olen yhä kauhean varovainen. Täysin tyytyväinen olen vain äänitteisiin orkesterin kanssa, eli neljään konserttoon Wienin Filharmonikoiden ja Abbadon kanssa ja kahteen muuhun konserttoon Harnoncourtin ja Amsterdamin Concertgebouwn kanssa. Mutta Mozartin sooloteosten äänittämistä tulen vanhoilla päivilläni vielä kerran kokeilemaan.
Pianoteknisesti Mozart on, kuten tiedämme, todellakin vain poikkeustapauksissa vaikeaa. Se on vaikeudeltaan pikemminkin keskitasoa, jopa helpompaa. Vaikeaksi sen tekee tulkinta. Kun suhtaudun omiin Mozart-soolotallenteisiini äärimmäisen kriittisesti enkä pidä niitä hyvinä, niin minun on anteeksi vain sanottava, että en ole tyytyväinen muidenkaan tallenteisiin Mozartin sooloteoksista, tai vielä vähemmän. Kuuntelen niitä usein hyväntahtoisesti ja kiinnostuneena, ja jossain kohden tulee aina hetki, jolloin sanon: ”Tämä ei tosiaan ole mitään.”
Mozartiahan soitetaan aina sen musiikin arvolle sopimattomalla tavalla. Puhun nyt pianisteista. Jos pianistit ylimalkaan soittavat Mozartia, he tekevät sen ohjelman aluksi – niin että puolet ihmisistä ei kuule sitä lainkaan, koska he myöhästyvät – ajatellen, että koska tuo on helppoa, sillä voi soittaa itsensä sisään. Ohjelman painavat osat, koko pöyhkeily Tshaikovskin ja Brahmsin ja vastaavien kera tulee sitten sen jälkeen. Se on täydellinen väärinkäsitys ja todellisen asiainlaidan päälaelleen kääntäminen. Myönnän häpeästä punaisena, että minäkin aikaisemmin osallistuin tuohon väärinymmärrykseen. Sillä tavoin asia opetettiin konservatoriossa ja valitettavasti myös musiikkiakatemiassa. Se on rikos, koska Mozart oli todennäköisesti suurin koskaan elänyt muusikko. Ei ole ketään muuta säveltäjää, jonka voisin samalla tavoin asettaa musiikillisen ajatteluni keskipisteeksi ja olen joskus korostanut sitä sanomalla: ”Minulle hän tulee heti seuraavana Jeesuksen jälkeen, koska hän on varmuudella yksi ihmiskunnan suurimmista hyväntekijöistä.” Minulle jokainen vuosi on Mozart-vuosi ja jokainen viikko Mozart-viikko!