Slow Down, Lacrimosa is coming

Feb 21, 2010

Heidi Kvist

Mozart's Requiem is one of the big hits of Western classic music. Its "Lacrimosa" part is especially well known because of its frequent use eg. in advertisements (Nike, Finnair) and in many movies. In the article, the author reviews six recordings of Mozart's Requiem, and subsequently six interpretations of Lacrimosa. The best music and best sound award goes to the more recent version by Harnoncourt and Concentus Musicus Wien.

Here are the recordings:

1. Vienna Philharmonic, Wiener Singverein, Herbert von Karajan, DG 431 288-2 (1986)

2. Orchestre de Paris, Choeur de Paris, Daniel Barenboim, EMI 7 47342 2 (1985)

3. Vienna Philharmonic, Wiener Staatsopernchor, Georg Solti DECCA 436 607-2 (1991)

4. Symphonie-Orchester des Bayerischen Rundfunks, Leonard Bernstein, DG 427 353-2 (1988)

5. Concentus Musicus Wien, Wiener Staatsopernchor, Nikolaus Harnoncourt, Teldec 2292-42911-2 (1982)

6. Concentus Musicus Wien, Arnold Schönberg Chor, Nikolaus Harnoncourt, DHM 82876 58705 2, SACD (2003)

In Finnish.

Hidastakaa - Lacrimosa tulee

Mozartin Requiemiä ei ole. On vain alku teokselle, jonka salaperäinen viestintuoja tilasi. Kreivi Franz von Walsegg zu Stuppachin Anna-vaimo oli kuollut vain 20-vuotiaana ja kreivi halusi kunnioittaa rakastamansa vaimon muistoa. Tilaustyö täytyi kuitenkin pitää salassa, kreivi halusi uskotella yleisölle säveltäneensä itse kuolinmessun. Requiemin kohtalo on tuttu: Mozart kuoli ennen kuin teos valmistui. Peter Shafferin ”Amadeus”-näytelmä Milos Formanin ohjauksena vuodelta 1984 hallitsee mielikuvaa: kalmankalpea nero jaksaa vielä nostaa kättään kunnes, kahdeksan tahtia Lacrimosan alun jälkeen, jättää hyvästit maailmalle. Mozartin Constanze-vaimo antoi Requiem-raakileen muutaman kieltäytyjän jälkeen Franz Xaver Süssmayrille, joka saattoi teoksen valmiiksi 1792. Teoksen todellisista viimeistelijöistä keskustellaan vieläkin.

Requiem, katolinen sielunmessu, saa nimensä tekstin alkusanoista ”requiem aeternam dona eis”, ”anna heille ikuinen lepo”. Mozartin jälkeen pysyvään konserttiohjelmaan oman Requieminsä ovat saaneet Verdi, Berlioz, Fauré, Bruckner ja Dvorák. Brahms ja Britten ovat tehneet Requiemistä omat muunnoksensa. Suomessa historiaa ovat täydentäneet mm. Erkki Salmenhaara, Erik Bergman ja Einojuhani Rautavaara.

Mozartin Requiem on yksi länsimaisen taidemusiikin hiteistä, top ten -klassikko. Kadunmies tunnistaa siitä erityisesti Lacrimosan, osan, jota on käytetty kokonaisuudesta irrotettuna tunteen kohottamiseen, katharsikseen kääntymiseen ja lisäksi, valmiiksi pateettisissa yhteyksissä, ällötykseen. Lacrimosan kyyneleet, tomustansa tuomittavaksi nouseva syyllinen ihminen, jolle rukoillaan armahdusta, on myyvää kamaa.

Viimeisimpänä syöttiin on tarttunut Nike, joka mainostaa jenkeissä Air Jordan XX2 -koripallotossuja Lacrimosan tahtiin. Mainoksen tarinassa peli on päättymäisillään, viimeiset sekunnit ovat käsillä. Vieraileva joukkue on häviöllä yhden pisteen. Kotijoukkue Wildcatsin cheerleaderit huutavat ja kannattajat rukoilevat kauhuissaan kun vastustaja saa pallon itselleen, tekee vielä korin ja voittaa koko ottelun. Leijonan pää on lattialla, voittokorin tehnyt pelaaja seisoo liikkumatta paikoillaan. Kaikki esitetään hidastettuna. Omaa Mozart-blogiaan pitävä Sherry L. Davies, joka on mainokseen lääpällään, analysoi: ”Sekä hävinneeltä joukkueelta että Mozartilta loppui aika kesken. Ratkaiseva pelaaja edustaa kuolemaa. Joukkue häviää koripallopelin, Mozart koko pelin.”

Finnair on omassa mainonnassaan käyttänyt samanlaista kaavaa Mozartin musiikkiin liittyen. Keski-Euroopan kahviloiden ääniraitana soi Zaide-oopperan aaria “Ruhe sanft”. Finnairinkin mainoksessa kaikki esitettiin hidastettuna. Mozart sopii mainontaan, itse olin tähän lääpälläni.

Elokuvissa Lacrimosaa on käytetty kuvan rinnalla kun pääosan näyttelijä putoaa alas portaita (hidastettuna!), kun vaimo kuolee, kun kidnappaus on tapahtunut, kun arkkipiispa tapetaan julmasti. Rock-yhtye Evanescense on myös Lacrimosan ystävä.

Lacrimosan hidastettua, ”todellisen tapahtumisen” kuvaa, toteuttaa Leonard Bernstein levytyksessään Bayerischen Rundfunks-orkesterin kanssa vuodelta 1988. Lacrimosan kesto on 5´38, yli kaksi ja puoli minuuttia kauemmin kuin Nikolaus Harnoncourtin ja Concentus Musicus Wienin levytys vuodelta 1982 (kesto: 2´54). Johtivatko he todella samaa teosta?

Barenboimin Lacrimosan (Orchestre de Paris) kesto vuodelta 1985 on 3´14, Soltin Lacrimosan kestää Mozartin 200-vuotisjuhlavuoden kunniaksi järjestetyssä messussa (Wienin filharmonikot) täsmälleen saman. Parikymmentä vuotta myöhemmin Harnoncourt antaa vuoden 2003 levytyksessään (sama orkesteri) köyttä Bernsteinin suuntaan 13 sekuntia (kesto nyt: 3´07). Karajanin ja Wienin filharmonikkojen Lacrimosa vuodelta 1986 kestää sekunnin kauemmin, 3´08.

Sekuntikellon tuijottaminen on kuulijalle kuitenkin turhaa, sisällön uskottavuus ratkaisee. Kaikkien Lacrimosien etana, Bernstein, tekee omastaan uskottavan. Koko levytys on kiinnostavampi kuin Barenboimin perussetti. Pelkkä Introitus kertoo tulevasta, jo alku on järkyttävän hidas. Levytyksen miinuksena on tenori Jerry Hadley, jonka suoritus sortuu oopperakliseisiin, vaikka kysymys on kirkkomusiikista. Lacrimosa on Bernsteinin tulkinnan kulminaatio, koko Requiem avautuu suhteessa siihen. Mozart sävelsi luultavasti vielä ituja Offertorium-osaan, mutta Lacrimosan alkutahdit jäivät historiaan.

Bernsteinin live-version äänitys säilyttää orkesterin, kuoron ja solistien tasapainon hyvin, mutta turhankin asiallisesti.

Karajanin levytys on takuuvarmaan tyyliin ehdoton, lähes tyrkyttävä, mutta Lacrimosa on yllättävän korrekti. Levytyksen riippakivenä on sopraano Anna Tomowa-Sintow, joka liukuu harmillisesti säveliin. Kuoro jää äänityksessä tukkoisaksi taustalle kun ykkösviulujen Karajan-vibratoa nostetaan. Barenboimin levytys on solistikaartiltaan ykkönen: nuori Kathleen Battle on häikäisevä, Matti Salminen paras mahdollinen Mozart-basso (Tuba mirumin pitkä hengitys!), Ann Murray ja David Rendall sopivat kumpikin äänenväriltään loistavasti nelikkoon. Barenboimin rytminkäsittely on kuitenkin ontuvaa, Rex on laiska, eikä Lacrimosakaan sytytä. Crescendot ovat Barenboimin vahvuus. Tekniseltä tasoltaan levy on pommi: sumean sotkuinen, vailla täyteläisyyttä ja täynnä säröisiä vaskia. Soltin solistikaarti on epätasainen, mutta sointi on vahva, Confutatis suorastaan kanuuna. Äänitys kaartaa Stephansdomin holvit hyvin esiin.

Harnoncourtin ensimmäinen versio, alkuperäisins- trumentit ja paukuttavien aksenttien hauraus, heittää haasteen myös äänittäjälle. Samalla kuoro jää turhan taakse.

Kuudesta levytyksestä ykköseksi nousee Harnoncourtin ja Concentus Musicus Wienin uudempi versio. Lacrimosa on tässä levytyksessä nyppivä, Bernstein-laahauksen täydellinen vastakohta, mutta dramaattinen teho on samaa luokkaa. SACD-äänitys on monen puuron jälkeen helpotus, ja erittelee solistit luonnollisesti esiin. Herkkupalana mukana on myös CD-Rom-raita Mozartin alkuperäisestä käsikirjoituksesta, myös kahdeksan tahtia Lacrimosaa.