Pierre Monteux

Feb 13, 2010

Janne Tarmio

Monteux on records

Between 1929-1964, Pierre Monteux recorded with more than 20 orchestras, from L'Orchestre Symphonique de Paris to London Symphony orchestra. The most prolific period begun in 1941 when RCA Victor contracted with Monteux to record with the well-trained San Fransisco Symphony orchestra. Collaboration produced such pearls as Rimski-Korsakov's Shererazade from 1942 and twice Berlioz’s Fantastic Symphony (1945, 1950).

During his last years in the US, Monteux recorded closely with the Boston Symphony orchestra. A noteworthy example of this collaboration is Stravinski's Petrushka, which Monteux premiered. Another exemplary, even insuperable achievenment is Monteux' interpretation on Cesar Franc's Symphony with the Chicago orchestra.

 

In Finnish.

Monteux levyllä

Pierre Monteux teki ensimmäisen levynsä vuonna 1929 ja viimeisen vuonna 1964. Ensimmäisellä levyllä orkesterina oli Orchestre Symphonique de Paris, viimeisellä Lontoon sinfoniaorkesteri. Näiden kahden kokoonpanon lisäksi Monteux ehti levyttää 20 muun orkesterin kanssa.

Monteux’n tuotteliain kausi alkoi vuonna 1941, jolloin RCA Victor solmi levytyssopimuksen Monteux’n ja hänen erinomaiseen kuntoon harjoituttamansa San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa. Tämän yhteistyön hedelmistä on annettu kiitosta muun muassa Rimski-KorsakovinShererazaden tulkinnalle vuodelta 1942 ja kahdelle Berlioz’n Fantastisen sinfonian taltioinnille (1945, 1950).

San Franciscon kautta seuranneina viimeisinä Yhdysvaltain-vuosinaan Monteux teki useita levytyksiä Bostonin sinfoniaorkesterin kanssa. Niistä on huomionarvoinen ennen kaikkea Stravinskin Petrushkan esitys, olihan Monteux tämänkin teoksen ensiesityksen kapellimestari. Musiikinystävän kannalta tämän vuodelta 1959 peräisin olevan tallenteen tekee erityisen mielenkiintoiseksi se, että RCA on muutama vuosi sitten julkaissut sen Living Stereo -sarjan levyllä, jonka toinen teos on Chicagon sinfoniaorkesterin esittämä Cesar Franckin sinfonia. Nimenomaan jälkimmäistä on pidetty esikuvallisena, jopa ylittämätömänä, tulkintana.

Mielenkiintoista on, että tämä vuonna 1961 syntynyt täysosuma jäi Monteux’n ja chicagolaisten ainoaksi yhteiseksi levyksi. Hybridi-CD on kolmikanavainen, joten monikanavatoiston ystävät voivat kuunnella esityksen siinä muodossa, jossa myös RCA:n äänitysteknikot sen aikanaan tuon ajan mittapuilla tinkimättömästi tallensivat. Stereonakin levy soi moitteettomasti ja paljastaa, kuinka Monteux’lle tyypillinen tapa sijoittaa ykkös- ja kakkosviulut eri puolille lavaa ja sellot ja kontrabassot vasemmalle tuottaa nykyisin totutusta poikkeavan sointitasapainon.

Kun RCA Victor ja englantilainen Decca solmivat 1950-luvun puolivälin jälkeen sopimuksen omien ”talliensa” artistien vastavuoroisesta lainaamisesta, Monteux alkoi tehdä tasaisen tahtiin jälkimmäiselle levyjä Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa.  Ensimmäisenä oli vuorossa katkelmia Tsaikovskin baletista Prinsessa Ruusunen (1957). Mainio levy todistaa, että Monteux ei 82-vuotiaanakaan ollut unohtanut sitä, mitä oli nuoruusvuosinaan baletissa ja pariisilaisrevyissä oppinut. Hienosti soljuu myös Monteux’n ja lontoolaisten Philipsille vuonna 1962 äänittämä Tsaikovskin Joutsenlampi-musiikki, sekin katkelmina.

Jos Monteux’n hengen voi yhä sanoa elävän jossakin äänitteessä ylitse muiden, se on jokseenkin varauksetta hänen Deccalle LSO:n kanssa vuonna 1959 tekemänsä Ravelin Daphnis et Chloén esitys. Myös Deccan pitkäaikainen tuottaja John Culshaw oli tätä mieltä: ”Se on, ja aina tulee olemaan, yksi lempilevyistäni, eikä vain siksi että kapellimestarina on mies joka aikoinaan johti teoksen kantaesityksen. On kyse Monteux’n tavasta käsitellä musiikkia, suhteuttaa jokainen osa kontekstiinsä ja nähdä teos kokonaisuutena.”

Viimeinen puheenvuoro menee musiikkikriitikko Alan Richille. Hän kirjoittaa Ravelin muista teoksista, mutta sanat sopivat yhtä hyvin nyt puheena olevaan balettiin: ”Edesmenneen Pierre Monteux’n... tulkinnat vaikuttavat lopullisilta terveen, hienostuneen ja kiireettömän kaunopuheisuuden ilmentymiltä... On merkillistä, miten Monteux pystyi saamaan sellaisenkin moneen kertaan esitetyn teoksen kuin Boléron kuulostamaan aivan siltä kuin hän johtaisi sitä ensimmäistä kertaa ja löytäisi jokaiselta sivulta jonkin uuden, riemastuttavan yllätyksen.”

Monteux’n levyjä on tälläkin hetkellä varsin hyvin saatavilla. Suurten levymerkkien ohella monet pienet ja erikoistuneet äänitekustantajat oat löytäneet Monteux’lle tilaa katalogeissaan.

Kuvateksti (Monetux_partituuri): Nykyään puhutaan paljon siitä, pitäisikö kapellimestarin käyttää tahtipuikkoa vai ei. Monteux’lla oli asiaan selkeä kanta: ehdottomasti on käytettävä, jotta kapellimestarista kauimpanakin istuvat soittajat näkevät selvästi menossa olevan tahdinkohdan. Nykyisistä suurista maestroista ainakin  Kurt Masur, Nikolaus Harnoncourt ja Roger Norrington johtavat aina ilman puikkoa.

Monteaux biografia

”Olen tuntenut kaksi mestarillista orkesterinjohtajaa. Toinen oli Toscanini, toinen oli Monteux.” Charles Munch

Pierre Monteux oli yksi 1900-luvun suurista kapellimestareista. Suuren yleisön mielessä hän on silti jäänyt monen kollegansa varjoon.

Pieni pullea mies herätti tienvarren talonpojissa hilpeyttä tallustaessaan yksinäisenä hahmona poispäin rintamalta kivääri toisessa kädessä, viulukotelo toisessa ja nuottipino kainaloon tungettuna. ”Outo tapa käydä sotaa”, oli yksi vaeltajan korvat tavoittaneista kommenteista.

Elettiin vuotta 1916. Ensimmäisen maailmansodan rintamalinjoja oli alettu vetää kaksi vuotta aikaisemmin. Euroopan myllerrys oli imaissut syövereihinsä myös Pierre Monteux’n (1875-1964), nyt jo 41-vuotiaan kapellimestarin.

Monteux’ta odottivat uudenlaiset velvollisuudet. Hän oli saanut rintamalle käskyn ilmoittautua Pariisissa. Mestaripianisti ja Ranskan uusi kulttuuriministeri, Alfred Cortot oli päättänyt puuttua pitkäaikaisen ystävänsä kohtaloon. Cortotin ajatus oli, että Monteux’n lahjat tulisivat musiikin parissa parempaan käyttöön kuin sotamiehenä. Niinpä Cortot nimitti Monteux’n ranskalaisen kulttuurin lähettilääksi Yhdysvaltoihin. Cortot’n aloite kantoi kauniin hedelmän, kun Monteux’n ranskalaisen musiikin hyväksi tekemä työ vuonna 1952 palkittiin Ranskan kunnialegioonan komentajan arvolla.

Cortot ei ollut juonineen yksin. Baletti-impressaari Sergei Djagilev oli viemässä kuuluisaa Ballets Russes -ensembleaan ensimmäistä kertaa Atlantin taakse. Koska Monteux oli johtanut muun muassa Stravinskin Petrushkan ja Kevätuhrin ensiesitykset, halusi Djagilev Monteux’n johtavan orkesteria myös tällä kerralla.

Monteux tuli seuraavien vuosikymmenien aikana jättämään jälkensä monien merkittävien amerikkalaisorkesterien sointikulttuuriin ja piirtymään yleisön ja kriitikoiden mieleen rakastettavan leppoisana hahmona.

Monenlaista kokemusta

Monteux aloitti muusikonuransa viulistina. Neljätoistavuotiaana Pariisin konservatorion opiskelijana Monteux hankki tuloja soittamalla Folies Bergèresin revyyorkesterissa. Pian hänet kiinnitettiin kamarimusiikki-kokoonpanoon, kunnes 18-vuotiaana Monteux läpäisi koesoiton ja aloitti kautensa Pariisin Orchestre des Concerts Colonnen alttoviulujen äänenjohtajana.

Monteux sanoi myöhemmällä iällään, että teini-iässä saadut kokemukset kabareemusiikista olivat merkittävästi auttaneet häntä rytmin hallinnassa. Orkesterimuusikkona vietettyjen vuosien hän puolestaan kertoi opettaneen, mikä kapellimestarin työssä on oleellista ja kuinka orkesterinjohtaja saa parhaiten välitettyä toiveensa muusikoille ymmärrettävällä ja selkeällä tavalla.

Montuex pääsi ensi kerran johtamaan orkesteria, kun Camille Saint-Saënsin piti johtaa oma kolmas sinfoniansa, ns. Urkusinfonia, mutta päättikin soittaa urkuosuuden itse. Jostakin piti nopeasti löytää korvaava kapellimestari, ja valinta osui orkesterin riveissä alttoviulua soittaneeseen Monteux’iin. Siitä se alkoi.

Vuonna 1911 Monteux eräiden yhteensattumien kautta sai johdettavakseen Stravinskin Petrushkan ensiesityksen, vaikka omien sanojensa mukaan Monteux ei tuohon saakka ollut tuntenut minkäänlaista vetoa balettia kohtaan. Seuraavana vuonna Monteux sai kunnian johtaa myös Ravelin Daphnis et Chloén ensiesityksen. Hänestä oli tullut Sergei Djagilevin oikea käsi ja Igor Stravinskin luottomies.

Alku ei ollut lupaava. Kevätuhrin ensi-ilta, jonka Monteux johti toukokuun lopulla 1913, on yksi musiikin historian kuuluisimmista skandaaleista. Nijinskin koreografian ja totutusta poikenneiden lavasteiden on  sanottu vaikuttaneen reaktioihin. Ilmassa oli hämmennystä ja närkästystä, ja luonnollisesti myös uuden musiikin synnyttämää innostusta. Tunteet alkoivat alun fagottisoolon jälkeen nopeasti tulvia yli äyräitten. Kuului maukuvia ääniä ja sanallista protestointia. Ihmiset alkoivat läimäytellä toisiaan tai maustaa mielipiteitään nyrkeillä. Käyntikortteja vaihdettiin seuraavan aamun kaksintaisteluja varten. Tanssijoilla oli vaikeuksia kuulla orkesteria, ja melun yhä voimistuessa säveltäjä pakeni paikaltaan esiintymislavan taakse – joidenkin tietojen mukaan aina ikkunasta ulos asti. Myrskyn silmässä Monteux johti järkkymättä teoksen loppuun, Stravinskin sanoin ”tyynenä kuin krokotiili”.

Djagilev oli tyytyväinen illan synnyttämään kohuun, olihan se parasta mahdollista mainosta hänen uudelle  balettiryhmälleen. Kevätuhrin orkestrointiin oman kädenjälkensä jättänyt Monteux halusi hänkin antaa kaaoksen jalkoihin jääneelle musiikille uuden mahdollisuuden ja sai Stravinskin myöntymään teoksen esittämiseen konserttinumerona seuraavana keväänä.

Tämä esitys oli menestys lukuun ottamatta konserttia aitiosta seuranneen ja kesken esityksen poistuneen Camille Saint-Saënsin vihaista reaktiota: ”Hän on hullu, hän on hullu!”

Vuotta ennen Kevätuhrin ensi-iltaa Monteux oli ollut samoilla linjoilla. Stravinski soitti syntymässä olevaa teostaan Monte Carlon Théâtre du Casinon pienessä harjoitteluhuoneessa. Monteux muistelee:

”Huone oli pieni ja musiikki oli suurta, sen äänet saivat säveltäjän hakkaaman pianorukan kutistumaan ja Djagilevin ja tämän poloisen kapellimestarin tuntemaan itsensä pieniksi... Omaa päätäni särki kauheasti, ja päätin siinä samassa että Beethovenin ja Brahmsin sinfoniat olisivat vastedes ainoaa musiikkiani, ei tämän hullun venäläisen musiikki! Minun täytyy tunnustaa, että en ymmärtänyt ainuttakaan nuottia Kevätuhrista. Ainoa toiveeni oli päästä livahtamaan pois tuosta huoneesta ja löytää jokin hiljainen kolkka jossa voisin lepuuttaa särkevää päätäni.”

Paikalla ollut Djagilev kääntyi hymyillen Monteux’n puoleen ja sanoi: ’Tämä on mestariteos, joka tulee täydellisesti mullistamaan musiikin ja tekemään sinusta kuuluisan, sillä sinä tulet sen johtamaan’.”

Monen orkesterin mies

Kapellimestarivierailut ja lukuisat kiinnitykset veivät Monteux’n etenkin 1930-luvulla niin moniin suuntiin, että eräs pariisilaistoimittaja sai aiheen luonnehtia häntä ”musiikin Phileas Foggiksi” (Fogg on päähenkilö Jules Vernen menestysromaanissa Maailman ympäri 80 päivässä). Toimittaja viittasi Monteux’n aktiivisuuteen Euroopassa, mutta vilkasta oli myös Yhdysvalloissa.

Ballets Russesin kanssa alkanut ensimmäinen Amerikan-valloitus toi Monteux’lle kiinnitykset Metropolitan Operaan ja vähän myöhemmin Bostonin sinfoniaorkesterin taiteelliseksi johtajaksi. Etenkin Bostonissa Monteux nosti orkesterin kaudellaan aivan uudelle tasolle, ja häntä seurannut Sergei Koussevitski saakin paljossa kiittää edeltäjäänsä lentävästä lähdöstä orkesterin peräsimessä.

Syksyllä 1924 alkanut kausi Bostonissa jäi - vastoin Monteux’n tahtoa - viiden vuoden mittaiseksi. Astuessaan keväällä 1924 Eurooppaan suuntaavaan laivaan loukkaantunut Monteux ilmoitti, ettei häntä enää nähtäisi Yhdysvalloissa. Seurasi kymmenvuotinen kausi Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin peräsimessä Willem Mengelbergin kakkosmiehenä. Siinä sivussa Monteux hoiti myös vuodesta 1929 Orchestre Symphonique de Paris’n (OSP) taiteellisen johtajan ja ylikapellimestarin tehtäviä.

Orkesteri oli perustettu vuonna 1928 Singerin ompelukoneklaanin jäseniin lukeutuneen prinsessa Edmonde de Polignacin ja Coco Chanelin hankkiman rahoituksen turvin. Muusikoista oman panoksensa orkesterin syntyyn tarjosivat muun muassa Alfred Cortot ja Ernest Ansermet, joka oli seurannut Monteux’tä Ballets Russesin kapellimestarina.

OSP jatkoi esiintymisiään ja levytyksiään toisen maailmansodan aattoon asti, vaikka 1930-luvun alun lama ja lähestyvä sota merkitsivät alinomaisia taloudellisia vaikeuksia. Kun Monteux’n pesti Amsterdamissa päättyi vuoden 1934 lopulla, hän alkoi aistia Yhdysvaltoja kohtaan tuntemansa vastenmielisyyden merkillisesti laimenevan. Tosin hän oli jo kaksi kertaa aiemmin syönyt sanansa. Vuonna 1928 Monteux tuurasi Philadelphia Orchestran valovoimaista Leopold Stokowskia 12 viikon ajan. Tuo kiinnitys muistetaan Kevätuhrin esityksen synnyttämästä pienestä myrskystä vesilasissa. Kun osa konserttiyleisöstä oli poistunut kesken esityksen, Monteux katsoi asiakseen näpäyttää paikallisia hienohelmoja:

”Philadelphiassa on erinomaisia muusikoita, mutta samaa ei voi sanoa niin sanotuista ’musiikin ystävistä’... Philadelphialaiset haluavat hoikan kapellimestarin, jolla on taitava räätäli... Philadelphialaisyleisö luulee tietävänsä jotain musiikista, mutta se ei tiedä mitään. He puhuvat teekutsuista ja puvuista, kun konsertti on käynnissä. Mitä heille merkitsee se, että orkesteri soittaa heille suurenmoista musiikkia? On muodikasta käydä konserteissa – niinpä he käyvät. He ovat hölmöjä. Philadelphialaiset, ja itse asiassa kaikki amerikkalaiset, haluavat tulla huijatuiksi. He ovat vuosikausia nähneet kapellimestarien pyörivän lavalla orkesterin edessä, ja elleivät he saa hupia johtajan liikehdinnästä he tuntevat itsensä petetyiksi.”

Musiikkia korville, ei silmille

Musiikin tekemisen ulkoisten seikkojen vähättely tuli toistuvasti esiin Monteux’n omassa johtamistavassa, hänen kommenteissaan ja myöhemmin opetuksessaan. Hän ei väsynyt kritisoimaan kuulijoita, jotka tulivat katsomaan konserttia eivätkä kuuntelemaan sitä. Kapellimestarin ei pitänyt varastaa huomiota säveltäjältä, sävellykseltä tai suuren työn tehneeltä orkesterilta.

”Tehtävämme on toimia säveltäjän ohjeiden mukaisesti, ei esitellä räätälin luomuksia, saada leskirouvia pyörtymään tai hämmentää kuulijoita ’tulkinnallamme’”, kuului yksi Monteux’n kiteytyksistä.

Vuonna 1943 Monteux ryhtyi pitämään L’Ecole Monteux’n nimeä kantavaa kapellimestarikoulua Hancockin-talonsa yhteydessä Mainen osavaltiossa. Samankaltainen koulu oli aloittanut toimintansa jo Pariisissa OSP:n aikoihin vuonna 1932. Tuolloin Monteux’n opeista pääsi nauttimaan myös Jussi Jalas, Jean Sibeliuksen vävy ja yksi oman aikansa tunnetuimpia kapellimestareista Suomessa. Yhdysvalloissa Monteux’n oppilaisiin lukeutuivat mm. Sir Neville Marriner ja David Zinman. Myös Andre Previn sai Monteux’ltä yksityisopetusta.

Hancockiin vähitellen syntyneen orkesterisalin, ns. Forest Studion, seinälle Monteux oli kiinnittänyt omat teesinsä orkesterin johtamisesta. Niihin kuului mm. kehotus seistä suorana ja esiintyä arvokkaasti sekä vaatimus olla koskaan johtamatta yleisöä varten. Yksi ohje sanoi selvästi: ”Älä yliesiinny; vältä tarpeettomia liikkeitä ja eleitä.”

Monteux oli omien oppiensa ruumiillistuma. Kun katsoo videoleikettä (YouTube) Monteux’stä johtamassa vuonna 1961 Chicagon sinfoniaorkesteria Wagnerin Mestarilaulajien kolmannen näytöksen preludissa, huomio kiinnittyy väkisin äärimmäisen vähäeleiseen, musiikin soljuvuutta tähdentävään lyöntiin. Tuota lyöntiä Arturo Toscanini luonnehti aikanaan parhaaksi näkemäkseen.

Toinen puoli Monteux’n ”taikaa” oli se, että hän ei sortunut tarkoitushakuiseen herkutteluun tai paisutteluun, vaikka toisaalta suhtautui tinkimättömästi orkesterin ja sen eri osien soinnilliseen kvaliteettiin. Erityistä kiitosta Monteux’lle jaettiin säännöllisesti hänen tarkasta korvastaan ja kyvystään saada musiikin eri kerrokset soimaan läpikuultavasti.

Monteux’n esittämässä musiikissa on lähes poikkeuksetta myös harvinaislaatuista arvokkuutta. Voi häpeilemättä puhua myös humaanisuudesta, jopa tilaisuuden tullen päätään nostavasta hellyydestä. Monteux antaa sisäisten äänien puhua.

Yksi Monteux’n periaatteista oli, että konserttoja johtaessaan hän oli vain pääosassa olevan solistin säestäjä. Vaikka solistin ratkaisut olisivat sotineet Monteux’n omia käsityksiä vastaan, hän antoi solistin toteuttaa omaa näkemystään. Olihan solisti tehnyt runsaasti työtä valmistaakseen konserton esityskuntoon.  Esimerkiksi Vladimir Horowitz nosti Monteux’n Toscaninin rinnalle puhuessaan itselleen mieluisimmista kapellimestareista. Ja Isaac Sternin todistus on sekin paljon puhuva:

”Hän oli aina ymmärtäväinen. Ja ennen kaikkea hän tajusi, kuinka kauhistuttavaa on olla esiintyvä taiteilija. Parasta mitä hän saattoi tehdä oli kääriä sinut rakastavaan, arvostavaan, ymmärtävään inhimillisyyteen, joka antoi täydellisen vapauden mutta samalla tyynyn jota vasten nojata. Hän ei milloinkaan ollut poissa luotasi; mitä teitkin, et ikinä voinut eksyä Monteux’stä, vaan sinulla oli aina joku vieressäsi tarjoamassa sinulle suojaansa.”

Entä ketä Monteux itse piti esikuvanaan? Maineikasta unkarilaista Arthur Nikischiä, jonka esityksiä hän oli saanut seurata uransa alkutaipaleella. Eikä hän ollut tässä suhteessa yksin, sillä myös sellaiset kapellimestarikuuluisuudet kuin Sir Adrian Boult ja Fritz Reiner ovat puhuneet velastaan Nikischin perinnölle.

Kaliforniasta Lontooseen

Orkesteri, jonka parissa Monteux ehti tehdä pisimpään töitä, oli San Franciscon sinfoniaorkesteri. Kun hän vuonna 1935 aloitti taiteellisena johtajana, hänestä odotettiin orkesterin taiteellista ja taloudellista pelastajaa. Kun hän vuonna 1952 lopetti, hän oli vähintäänkin täyttänyt nuo odotukset, useimpien mielestä jopa ylittänyt ne.

Suunnatessaan uusiin haasteisiin Monteux oli jo 77 vuoden ikäinen. Viimeiset Yhdysvaltain-vuotensa Monteux jakoi ennen kaikkea Chicagon sinfoniaorkesterin, Metropolitan Operan ja Bostonin sinfoniaorkesterin parissa. Tuona aikana hän hankki monta suosijaa maan arvovaltaisimpien kriitikoiden joukossa. Yksi oli Virgil Thomson, joka syksyllä 1944 luonnehti Monteux’n kaksiviikkoista vierailua New Yorkin filharmonikkojen johtajana Herald Tribunessa seuraavin sanoin:

”Tämä kapellimestari on kaivanut orkesteristamme kauniimpia ääniä ja niiden sekoituksia kuin mihin yksikään toinen kapellimestari on viime vuosina yltänyt... Siitä on pitkä aika, hyvin pitkä aika, kun filharmonikkomme ovat viimeksi kuulostaneet orkesterilta... Oli Pierre Monteux’n tehtävä saavuttaa se, mitä monet meistä pitivät toivottomana...”

Moni uskoi Monteux’n uran olevan kallistumassa jo iltaansa, kun hän 1950-luvun lopulla alkoi alkoi tehdä säännöllistä yhteistyötä Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa. Leppoisan ”Papan” roolin omaksuneesta ranskalaisesta tuli niin yleisön kuin arvostelijoidenkin suosikki, vaikka aikaisempien vuosikymmenien energiasta jotain saattoikin puuttua.

Lopulta orkesteri tunsi kasvaneensa niin lujasti kiinni Monteux’n hahmoon, että Wieniin tehdyn vierailun yhteydessä orkesterin pääsihteeri Ernest Fleischmann ehdotti Monteux’lle ylikapellimestarin paikkaa. Miehet söivät illallista Imperial-hotellissa, jossa John F. Kennedy ja Nikita Hrustshov samaan aikaan, kesäkuussa 1961, yrittivät lämmittää kylmän sodan aikaisia suhteitaan viereisessä huoneessa.

86-vuotias Monteux vastasi tavalla, josta on tullut osa hänen legendaansa. ”Suostun yhdellä ehdolla: haluan 25-vuotisen sopimuksen, johon sisältyy 25 vuoden optio jatkosta.”

Sopimus allekirjoitettiin, mutta kolme vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1964, Monteux vaipui tajuttomuuteen. Muutamaa tuntia ennen kuolemaansa 89-vuotiaan Monteux’n kerrotaan yhtäkkiä tulleen tajuihinsa, luoneen ympärilleen ”ihmeellistä valoa loistaneen katseen” ja huudahtaneen kovalla äänellä: ”C’est Dieu!” (”Se on Jumala!”). Monteux’n viimeiset sanat.