Kurt Sanderling - Life and Discography
Kurt Sanderling passed away on 18th September 2011 at the age of 99. He was the last living major conductor who begun his career as a conductor already before the second World War. A large part of Sanderling's life story dates back in the Cold War period in Europe, and on the Eastern side of the Iron Curtain. In this comprehensive discography (in Finnish), Antti Metsänkylä deals with Sanderling's career and recordings from the early period of 1936-41 in Moscow, via Siberia (1941-44) to Leningrad whose Philharmonic orchestra Sanderling conducted till 1960. The period from 1961 to 1989 in the DDR produced many important recordings. After the collapse of the DDR Sanderling continued to perform and record with major ochestras until 2002. The valedictory concert took place in Berlin Sanderling conducting his favourite Konzerthausorchester Berlin (former Berliner Sinfonie-Orchester).
Metsänkylä's Top 5 Sanderling recordings:
Haydn, Pariisilaiset sinfoniat (sinfoniat 82-87); Berliinin Sinfoniaorkesteri; RCA BMG 74321 34169 2, äänitykset 1971, 2 cd 1997.
Beethoven, Sinfonia n:o 2 D-duuri op. 36; Leningradin Filharmonikot; Pianokonsertto n:o 3 c-molli op. 37; Svjatoslav Richter, piano & Wienin Sinfonikot; Deutsche Grammophon 474 985-2, äänitykset 1956 (mono), 1962 (stereo), 1 cd 2004.
Borodin, Sinfonia n:o 2 h-molli; Keski-Aasian aroilta, sinfoninen runo; Tšaikovski, Romeo ja Julia, alkusoittofantasia; Dresdenin Staatskapelle; Berlin Classics 0030392 BC, äänitykset 1961, 1 cd 1998.
Šostakovitš, Sinfonia n:o 10 e-molli op. 93; Berliinin Sinfoniaorkesteri; Berlin Classics 0090182 BC, äänitys 1977, 1 cd 1995.
Kurt Sanderling, Berliinin Sinfoniaorkesteri; David Oistrah, viulu & Igor Oistrah, viulu & Mitsuko Uchida, piano; Mozart – Schumann – Brahms – Wagner – Stravinsky – Prokofjev – Šostakovitš; Harmonia Mundi HMX 2905255.59, äänitykset 1966-2002, 5 cd.
In Finnish.
Kurt Sanderling kuoli syyskuun 18 päivä 2011. Hän oli viimeinen elossaoleva uransa ennen toista maailmansotaa aloittaneista suurista kapellimestareista. Sanderlingin elämäntarina sijoittuu Euroopan kylmän sodan vuosikymmeninä jakaneen rautaesiripun itäpuolelle.
Natsi-Saksassa 1933 säädetyn lain nojalla juutalaiset erotettiin julkisista viroista. Tämä koski myös oopperan harjoituspianisteja, jollainen Sanderling tuolloin oli. Sanderling pelastautui Judischer Kulturbund -organisaatioon ja ryhtyi säestämään laulajien ohella sellisti Ernst Silbersteinia ja myöhemmin keskitysleirillä kuollutta viulisti Andreas Weißgerberiä. Saksan kansalaisuus evättiin juutalaisilta lailla 1935. Italiassa lomalla ollut Sanderling sai tiedon asiasta Tšekkoslovakiaan paenneelta isältään. Paluuta Saksaan ei ollut.
Davosissa Silbersteinin ja Sanderlingin konsertin kuullut New Yorkin Metropolitan-oopperan johtaja Arthur Bodansky tarjosi Sanderlingille paikkaa korrepetiittorina Metissä. Toinen yhteydenotto tuli Moskovasta, minne hänen äitinsä sisar oli muuttanut pari vuotta aiemmin insinöörimiehensä kanssa. He tarjoutuivat ottamaan sukulaispojan luokseen. Sanderling valitsi lopulta Moskovan, koska uskoi Venäjällä olevan paremmat mahdollisuudet päästä uran alkuun. Lisäksi se oli ainoa paikka, jossa hän tunsi jonkun.
Uran alku Neuvostoliitossa 1936-41
Arysissa Itä-Preussissa 19.9.1912 syntynyt Sanderling opiskeli pianonsoittoa ja musiikinteoriaa koulukaupungeissaan Königsbergissä ja Berliinissä. 19-vuotiaana hän pääsi korrepetiittoriksi Berliinin kaupunginoopperaan (myöh. Deutsche Oper), kapellimestari Paul Breisachin assistentiksi. Sitä hän pitää itselleen merkittävänä kouluna, samoin kuin Berliinin musiikkielämää yleensä, jonka keskeisiä nimiä olivat Otto Klemperer, Wilhelm Furtwängler, Erich Kleiber ja Leo Blech. Myös sellaiset suuruudet kuin Bruno Walter, Arturo Toscanini ja Hermann Scherchen johtivat kaupungissa usein.
Tammikuussa 1936 Moskovaan saapunut 23-vuotias Sanderling ei osannut yhtään venäjää. Moskovan radiossa oli kapellimestarina Berliinistä tuttu George Sebastian, joka otti mielellään hänet harjoituspianistiksi radioon. Harjoituspianistin työpäivä kesti noin neljä tuntia – kuusi tuntia oli jo pitkä päivä. Runsas vapaa-aika antoi Sanderlingille tilaisuuden perehtyä Moskovan kulttuurielämään ja opiskella kieltä.
Kaudella 1936-37 Moskovan radio esitti Mozartin Ryöstö Seraljista -oopperaa, mutta kapellimestari Sebastian sairastui muutaman esityksen jälkeen. Sanderlingille tarjoutui hartaasti odottamansa tilaisuus päästä itse johtamaan. Vastaanotto oli myönteinen, ja hän sai myöhemminkin osallistua oopperaproduktioiden johtamiseen. Euroopan poliittisen tilanteen kiristyessä epäluulo ulkomaalaisia kohtaan kasvoi. Erityisesti radio halusi päästä heistä eroon. Vakoilun pelko sai vainoharhaisia piirteitä. Sanderlingin erottamista 1938 puoltaneen kuuluisan kapellimestarin Nikolai Golovanovin tiedetään sanoneen: ”Hänhän voi radio-ohjelmassa lähettää salaisia viestejä ulkomaille esim. tekemällä pianolla tietynlaisia virheitä tai transponoimalla sovitulla tavalla”.
Työtön Sanderling löysi sattuman kautta pian uuden mieleisen työpaikan: Harkovin Filharmoninen Orkesteri Ukrainassa. Hän työskenteli orkesterin kanssa joka kuukausi yksitoista päivää, jona aikana harjoitti ja johti kolme konserttia. Muun ajan hän asui ja työskenteli Moskovassa. Sanderling muistelee kolmea Harkovin vuottaan lämmöllä. Tuolloin hän sai myös Neuvostoliiton kansalaisuuden.
Sota, Siperia ja uusi alku 1941-44
Sanderling johti Leningradin Filharmonikoita kolme kertaa kevätkaudella 1941. Orkesteri oli toiminut lähes kokonaan ulkomaisten kapellimestareiden johdolla, mutta 1930-luvun lopulla tilanne oli muuttunut, itävaltalainen ylikapellimestari Fritz Stiedry erotettu eikä ulkomaalaisia enää kutsuttu. Tilalle nimitettiin Jevgeni Mravinski Kirov-baletista. Sanderlingille tarjottiin mahdollisuutta johtaa seuraavalla kaudella Leningradissa 10 konserttia niin että hän voisi samalla jatkaa työtään Harkovissa. Se ei toteutunut. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Ministeriöitä ja muita tärkeitä laitoksia alettiin evakuoida kauas itään. Myös Sanderling joutui pitkälle ja surkealle junamatkalle ja päätyi lopulta Alma Ataan Kazakstaniin.
Siellä ei ollut mitään järkevää tekemistä ja hän suunnitteli jo hengen riistämistä itseltään. Sitten hän sai kuulla, että kaupungissa oleskeleva kulttuuriministeriön virkamies etsi häntä. Virkamies kehotti Sanderlingia lähtemään pikimmiten Siperiaan, Novosibirskiin, jonne Leningradin Filharmonikot oli evakuoitu. Siellä tarvittiin toista kapellimestaria. Perille tultuaan hän löysi tutut leningradilaiset muusikot harjoittelemassa Mravinskin johdolla Mozartin Jupiter-sinfoniaa. Sota-ajan kauheuksien keskellä tapauksesta tuli yksi Sanderlingin elämän mieleenpainuvimmista.
Leningradin Filharmonikot oli tottunut työskentelemään maailman parhaiden kapellimestareiden johdolla. Nyt sen huippumuusikoilla oli edessään kaksi melko kokematonta kapellimestaria, joihin oli tyytyminen. Siitä ei selvitty ongelmitta. Mravinski oli yhdeksän vuotta Sanderlingia vanhempi, mutta siirtyessään 1938 baletista Filharmonikoihin hänellä oli ohjelmistossaan kaksi sinfoniaa. Molemmat kapellimestarit olivat orkesterinsa rinnalla aloittelijoita. Sodan poikkeusolot tarjosivat heille kolmen vuoden kovan ja tehokkaan koulun, jonka aikana he kasvoivat orkesterin edellyttämiin mittoihin.
Leningradin kausi 1944-60
Orkesteri palasi Leningradiin 1944. Mravinski jatkoi orkesterin ylikapellimestarina, Sanderling ns. kanssakapellimestarina, ylikapellimestariuden Mravinskin kanssa jakaen. Herrojen Siperian oloissa suhteellisen hyvät välit vakiintuivat Leningradissa nopeasti ”normaalin” viileiksi. Mravinski tunnetusti näki kollegat ensisijaisesti kilpailijoina. Tiedossa on rumiakin tarinoita, mutta Sanderling pärjäsi hänen kanssaan melko hyvin.
Neuvostoliittoon saapuessaan Sanderling ei tuntenut muita venäläisiä säveltäjiä kuin Tšaikovskin ja hänenkin musiikkiaan vain vähän. Nopeasti hän huomasi, että säveltäjiä onkin monia: Arenski, Balakirev, Borodin, Glazunov, Musorgski, Rimski-Korsakov, Tanejev… , joiden kaikkien musiikkia esitettiin paljon. Sanderlingin oli omaksuttava kosolti uutta ohjelmistoa samalla kun hänen saksalaisena odotettiin hallitsevan oman kulttuurialueensa musiikin. Sanderlingilla olikin suuri merkitys sodanjälkeisessä Neuvostoliitossa saksalaisen musiikkitradition ylläpitäjänä ja edistäjänä. Esimerkiksi Brahmsia oli esitetty Neuvostoliitossa vain vähän. Bruckner ja Mahler olivat kokonaan uusia nimiä.
Sanderling toi Neuvostoliiton musiikkielämään myös barokkimusiikin, jota siellä ei juuri ollut esitetty. Hänen cembalon äärestä johtamansa Bachin ja Händelin teosten esitykset olivat yleisölle suorastaan eksoottisia elämyksiä. Yllätys oli ranskalaisen musiikin, erityisesti Debussyn ja Ravelin suuri suosio. Sanderling totesi päätyneensä ympäristöön, jossa muiden maiden musiikkia tunnettiin ja arvostettiin enemmän kuin Saksassa. Neuvostoliitossa hän löysi myös Sibeliuksen musiikin.
Novosibirskissä Sanderling oli tutustunut Dmitri Šostakovitšiin, jonka musiikilliseen lähipiiriin hän sen jälkeen kuului. Ystävyydeksi hän ei heidän suhdettaan kuitenkaan nimittänyt, pikemmin sukulaissieluisuudeksi. Filharmoniassa Mravinskilla oli kuitenkin monopoli Šostakovitšin musiikkiin, ja Sanderling johti Šostakovitšin sinfonioita vain maan muiden orkestereiden kanssa. Prokofjevin musiikki jäi hänelle etäiseksi, mutta Rahmaninovia ja Stravinskya hän esitti mielellään. Orkesterin ohjelmiston laajentaminen jäi hänen tehtäväkseen. Hindemith, Poulenc ja Honegger olivat säveltäjiä, joihin Sanderling tutustutti orkesterinsa.
Päinvastoin kuin Mravinski Sanderling piti solistien kanssa esiintymisestä. Tämän huomasivat nopeasti maan eturivin instrumentalistit - David Oistrah, Svjatoslav Richter ja Emil Gilels - jotka alkoivat konsertoida Sanderlingin kanssa. He myös pyysivät tätä kapellimestariksi moniin levytyksiinsä, mikä sopi Sanderlingille oikein hyvin.
Vaikka Sanderlingista tuli Leningradin-vuosien aikana arvostettu nimi Neuvostoliitossa, se ei estänyt häntä joutumasta poliittisen vainon kohteeksi. Stalinin viimeisen syksyn 1952 puoluekokoukseen liittyvässä tavanmukaisessa puhdistuksessa Sanderling joutui listalle. Sen julkistamisen jälkeen Sanderlingia alettiin karttaa, ja Filharmonian johtaja pyysi häntä peruuttamaan konserttinsa toistaiseksi. Pelastajaksi saatiin Šostakovitš, joka yhdessä Stalinin suosikeihin kuuluvan näyttelijän kanssa valittiin puhumaan asiasta Stalinille kokouksen päättäjäisbanketissa. Molemmat miehet olivat peloissaan, mutta tekivät kuten oli sovittu. Stalin kuunteli heitä ja murahti sitten adjutantilleen: ”Hoitakaa asia.” Sanderling oli pelastettu.
Seuraavalla viikolla Sanderlingia pyydettiin johtamaan jokin suuri neuvostoteos. Neuvostoliitossa päivälehdet kirjoittivat konserteista vain poikkeustapauksissa. Nyt oli Leningradskaja Pravdassa pikku-uutinen: ”Eilen soitettiin pitkästä aikaa Berezovskin 16. sinfonia. Esitys oli suuri menestys. Sen johti Kurt Sanderling.” Se oli kaikille merkki, että Sanderling oli rehabilitoitu.
Ulkomaille ja levyille
Vuonna 1956 Leningradin Filharmonikot tekivät laajan kiertueen Saksaan, Itävaltaan ja Sveitsiin. Sanderlingille se oli paitsi tärkeä esiintymismatka länteen, myös ensimmäinen käynti kotimaassa kahteenkymmeneen vuoteen. Kiertue oli menestys, orkesteri noteerattiin heti maailman huipulle. Molemmat kapellimestarit pantiin merkille lännessä tuntemattomina kykyinä.
Keski-Euroopan kiertue oli tärkeä myös siksi, että orkesteri teki silloin ensimmäiset läntiset levytyksensä. DG äänitti heidän Wienin konserteistaan Mravinskin johtamat Tšaikovskin 5. ja 6. sinfonian sekä Sanderlingin johtamat Beethovenin 2. ja Tšaikovskin 4. ja Rahmaninovin 2. sinfonian. Teokset julkaistiin kukin omalla levyllään, joista Sanderlingin johtama Tšaikovski-levy sai 1957 Grand Prix du Disque’n. Tieto palkinnosta tuli Filharmoniaan mutta ei Sanderlingille, joka sai tietää asiasta vasta kolme vuotta myöhemmin, Saksaan muutettuaan. Syykin oli selvä: jos Mravinskin levy ei voita palkintoa, niin ei sitten kenenkään muunkaan.
DG on myöhemmin julkaissut kolme Tšaikovskin sinfoniaa kahden cd:n kansiona. Beethoven-esitys julkaistiin cd:llä vasta 2004. Siinä sen parina on aiemminkin julkaistu kolmas pianokonsertto, solistina Richter (1962). Samoihin aikoihin myös Rahmaninovin sinfonia ilmestyi cd:llä. Leningradilaisen orkesterin huikea taso on näillä levyillä helposti kuultavissa. Soitolle on ominaista tietty painokkuus ja vakavuus. Beethovenin 2. sinfoniaa on totuttu pitämään jälkihaydnilaisena kevyehkönä nuoruudentyönä, mutta Sanderlingin käsissä se on Eroicaa enteilevä suuri dramaattinen sinfonia. Esitys on henkeäsalpaava, eikä Tšaikovskin 4. sinfonian esitys päästä kuulijaa yhtään vähemmällä. Richterin Beethovenin 3. pianokonserton esitys lienee yksi levyhistorian klassikoita – eikä syyttä.
Sanderlingin studioäänityksiä ja radionauhoituksia julkaistiin myös neuvostoliittolaisella Melodija-levymerkillä. Melodija-BMG sekä eräät pienet levymerkit ovat myöhemmin julkaisseet niitä cd:llä. Joukossa on muu muassa sellaisia helmiä kuin Figaron häiden venäjänkielinen kokonaislevytys (1948), Haydnin sinfonia n:o 88, useita Mozartin sinfonioita ja muuta orkesterimusiikkia sekä Schubertin Rosamunde-musiikki.
Saksan Demokraattisessa Tasavallassa 1960 alkaen
1950-luvulta alkaen Sanderling oli elätellyt ajatusta paluusta Saksaan, mutta ei itse ollut asiassa aktiivinen. DDR:n musiikkipiireissä monet halusivat hänet takaisin, koska uskoivat sen merkitsevän piristysruisketta maan musiikkielämälle. Neuvostoliitosta DDR:ään palannut tunnettu saksalainen kommunisti Alfred Kurella tunsi Sanderlingin henkilökohtaisesti ja toimi päättäväisesti hänen paluunsa puolesta, samoin kuin muusikko-kulttuuripoliitikko Hans Pischner (jonka kanssa Sanderling levytti Bachin cembalokonserttoja 1963). Ponnistelut kilpistyivät kuitenkin Neuvostoliiton virkakoneiston jyrkän kielteiseen asenteeseen. Edes Šostakovitšin apu ei tehonnut. Vasta kun Walter Ulbricht otti asian esille Nikita Hruštševin kanssa valtiovierailullaan Neuvostoliittoon 1960, asia ratkesi.
DDR:ssä Sanderlingille tarjottiin maan parhaita orkestereita, puhuttiin Leipzigista, Dresdenistä ja Berliinin perinteikkäästä Staatskapellesta. Sanderling kuitenkin torjui ehdotukset ja ilmaisi kiinnostuksensa 1952 perustettua melko tuntematonta orkesteria, nimeltään Berliner Sinfonie-Orchester, kohtaan. Sanderling ehdotti, että orkesterista kehitettäisiin kaupungin itäosaan vastine lännen maineikkaille Filharmonikoille.
Sanderling oli johtanut uutta orkesteriaan vasta vuoden, kun Berliinin muuri rakennettiin elokuussa 1961. Kaksi kolmasosaa BSO:n muusikoista asui Länsi-Berliinin puolella, ja he menettivät työpaikkansa. BSO:n olemassaolo oli vaakalaudalla, mutta tilanne selvisi, kun DDR:n kaikista musiikkioppilaitoksista kutsuttiin lahjakkaimmat vastavalmistuneet tai opintojaan viimeistelevät koesoittoihin. Heidän joukostaan valittiin BSO:iin uudet muusikot. Orkesterin keski-ikä laski kerralla 30 vuoteen. Alussa Sanderling lienee tuntenut olonsa aika epätoivoiseksi nuoren ja lievästi sanottuna keskinkertaisen orkesterin kanssa.
Vuodesta 1965 lähtien Sanderling ja BSO konsertoivat säännöllisesti ulkomailla, niin idässä kuin lännessä, Leningradissa Sanderlingin vanhalle kotiyleisölle vasta 1976. Sanderlingille tarjottiin myös Dresdenin Staatskapellen ylikapellimestarin virkaa 1964. Hän otti paikan vastaan ehdoilla, että ei johtaisi oopperaa ja voisi jatkaa edelleen BSO:n johdossa. Myös Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kanssa hän työskenteli samoin kuin Itä-Berliinin molempien muiden orkestereiden.
Sanderling on kertonut halunneensa tutustuttaa berliiniläisen ja DDR:läisen yleisön musiikkiin, jota se ei ennestään tuntenut. Siihen kuuluivat venäläisten säveltäjien lisäksi Bruckner, Mahler, Sibelius, Bartók, ja myös monet ranskalaiset ja englantilaiset säveltäjät. Berliiniläisen yleisön kanssa oli oltava varovainen: alkuun ei Šostakovitšin sinfoniaa uskaltanut ottaa ohjelmaan, ellei David Oistrah soittanut samassa konsertissa jotain tuttua konserttoa. Yleisön maku ja orkesterin taso kehittyivät vähitellen, ja Sanderling jäi BSO:n johdosta eläkkeelle 1977 hyvillä mielin.
Neuvostoliitosta saapunutta Sanderlingia pidettiin DDR:ssä ehdottoman luotettavana ja siksi hän oli erikoisasemassa, monellakin tavalla, esimerkiksi matkustamisen suhteen. Täydellinen tuo vapaus ei kuitenkaan ollut. DDR:n johto oli taipumaton siinä, että itäberliiniläinen ei saanut johtaa Berliinin Filharmoniassa muurin länsipuolella. Se harmitti Sanderlingia kovasti, erityisesti koska rajoitus ei koskenut kollegoita muualla DDR:ssä, esim. Leipzigissa toiminutta Kurt Masuria. Vasta muurin kaatumisen jälkeen Sanderling pääsi johtamaan Filharmonikoita ja johti heitä myös Saksojen yhdistymisen juhlakonsertissa 3.10.1990.
Kysymykseen, oliko hänellä vihollisia DDR:ssä, Sanderling vastasi kerran: "Kyllä, DDR:n säveltäjäliitto". Virallisen ideologian mukaan omat säveltäjät olivat maailman parhaita ja heidän musiikkiaan piti suosia. Sanderlingilla oli omat laatukriteerinsä eikä hän esittänyt musiikkia joka ei täyttänyt niitä. Sellaiset poliittisesti oikeaoppiset säveltäjät kuin Hanns Eisler ja Paul Dessau olivat hänen mielestään yksinkertaisesti huonoja säveltäjiä eikä hän koskaan johtanut heidän teoksiaan. Hän arvosti muutamia DDR:n säveltäjiä ja johti mielellään heidän sävellyksiään: Günter Kochan, Siegfried Matthus, Ernst Hermann Meyer, Rudolf Wagner-Régeny ja Ruth Zechlin. Mutta monien muiden sävellykset eivät kelvanneet ja siitä aiheutui kitkaa liiton kanssa. Liiton kantelut puolueelle ja kulttuuriministeriölle eivät tuottaneet tulosta - niin paljon vaa'assa painoi Sanderlingin neuvostomenneisyys.
DDR-kauden levytykset
DDR:ssä Sanderling levytti valtiolliselle Eterna-levymerkille sekä oman orkesterinsa että Dresdenin ja Leipzigin orkestereiden kanssa. DDR:ssä levytykset tehtiin usein Berliinin Jesus Christus Kirchessä, joka toimi valtion levy-yhtiön äänitysstudiona. Useimmat levytykset ovat myöhemmin ilmestyneet cd:llä Berlin Classics -merkillä tai RCA:lla. Leipzigin levytyksistä on erityisesti mainittava vaikuttava Brucknerin 3. sinfonia (1963), dresdeniläisten kanssa tehdyistä puolestaan Borodin – Tšaikovski -levy (1961), jolla Borodinin 2. sinfonian esitys on järisyttävä ja yksityiskohdissaan hienosti viimeistelty. Levyllä on myös Tšaikovskin Romeo ja Julia -alkusoittofantasia, jonka esitys kuuluu suosikeihini.
BSO:n kanssa Sanderling alkoi levyttää 1960-luvulla. RCA-BMG on julkaissut kaksois-cd:nä herkulliset esitykset (1971) Haydnin Pariisilaisista sinfonioista. Sanderling on sanonut pitävänsä Haydnin sinfonioita ehkä kaikkein vaikeimpina esittää, sekä orkesterille että kapellimestarille. Aiempaa Haydn-traditiota hän piti liian kunnioittavana. Haydnin musiikissa huumori ja yllätyksellisyys ovat tärkeitä – siinä määrin että hän vertasi sitä jopa uuteen musiikkiin. Haydnin musikanttisuus ja kujeileva huumori, mutta myös ajoittain viiltävä tuska (esim. g-mollisinfoniassa) ovat täydellisessä balanssissa berliiniläisten vakuuttavassa ja jo tuolloin herkkävireisessä soitossa. Simon Rattlen Haydn-levyiltä (EMI, Birmingham 1990,1994 & Berliini 2007) löytyy selvää sukulaisuutta Sanderlingin Haydn-käsityksen kanssa.
Šostakovitšin musiikin tunnetuksi tekemistä Sanderling on aina pitänyt elämäntehtävänään. Sanderling ei kuitenkaan esittänyt kaikkia sinfonioita, vaan keskittyi niihin kuuteen, joita piti itselleen läheisimpinä: 1, 5, 6, 8, 10 ja 15. Ne hän myös levytti BSO:n kanssa 1970- ja 80-luvulla ja ne ovat edelleen saatavissa cd:llä BC:n julkaisemina. Verrattuna vuotta nuorempaan konserttitaltiointiin Šostakovitšin 10. sinfoniasta Ranskan Kansallisorkesterin kanssa 1978 (Naïve, 2003), studiotallennne BSO:n kanssa soi karheampana, ”venäläisempänä”.
5. sinfonia on erityistapaus. Tanskan televisio on tuottanut 1996 erinomaisen dokumenttiohjelman Sanderling og Sjostakovitj, jonka FST esitti Suomessa 3.11.2001. Siinä Sanderling harjoittaa 5. sinfoniaa Tanskan RSO:n kanssa kertoen samalla orkesterille sinfonian taustasta. Haastattelujaksoissa hän tilittää omaa suhdettaan tähän musiikkiin: ”Olen harvoin niin kiihtynyt ja syvästi liikuttunut kuin johtaessani Šostakovitšin 5. sinfoniaa – se on kuin kertoisin dramaattisen kappaleen omaa historiaani.” Sinfonia valmistui 1937 vastauksena Stalinin alullepanemaan Šostakovitšin kritiikkiin ja syrjintään. Sanderling oli seurannut – kuten musiikkipiirit koko Neuvostoliitossa – Šostakovitšin vaikeaa tilannetta. Kun finaalin lopulla viulut toistavat 48 tahtia a-säveltä, se tarkoittaa venäjän minä-pronominia. Säveltäjä sanoo, että tässä olen minä, ettekä te voi minuun vaikuttaa. Leonard Bernstein piti kohtaa outona jankkauksena ja pani viulut soittamaan kaksi kertaa nopeammin. Sen kuultuaan Sanderling tarkisti oikean nuottiarvon säveltäjältä ja sai käsitykselleen vahvistuksen. Sen sijaan finaalin alun hän johti nopeammin ja julmemmin, vähemmän teatraalisesti kuin Mravinski ja muut tuon ajan neuvostokapellimestarit, koska hän katsoo sen kuvaavan šokkia, jonka säveltäjä koki lukiessaan Stalinin aikaansaaman kritiikin sanomalehdestä. Kun Aram Hatšaturjan kerran kritisoi Sanderlingin finaalin alkua liian nopeaksi, oli paikalla ollut Šostakovitš sanonut: ”Ei, kyllä se oli hyvä.”
5. sinfonian scherzon monet nuoremmat ja varsinkin läntiset kapellimestarit johtavat kuin se olisi kaunista ja tanssillista musiikkia. Sanderling tietää säveltäjän kuvanneen siinä Stalinin aikaista puoluejohdon viihdyttämiseksi järjestettyä juhlakonserttia, jollaisen hän on itsekin kokenut. 5. sinfoniasta on saatavilla kaksikin Sanderlingin ja BSO:n tulkintaa. Varhaisempi sisältyy Harmonia Mundin julkaisemaan 5 cd:n Sanderling-BSO-kokoelmaan (konserttiäänite Berliinin radion arkistosta, 1966). Myöhempi on BC:n sarjaan sisältyvä studioäänite (1983). Molemmat ovat vaikuttavia, jälkimmäinen tempoiltaan verkkaisempi ja vielä painokkaampi. Bernsteinin levytyksen (Sony, 1959) tuska ja tragedia on paatoksellisempaa ja teatraalisempaa.
Myös 15. sinfonia oli Sanderlingille tärkeä. Se esiteltiin alun perin yleisölle hilpeänä teoksena, jonka ensimmäinen osa kuvaa lelukauppaa. Sanderling näki partituurin eri lailla ja kun säveltäjä saapui sinfonian DDR:n ensiesitykseen, hän kysyi tältä: ”Tosiasiassahan tämä on syvästi traaginen teos, ellen erehdy?”, mihin säveltäjä: ”Ette erehdy.” Sinfonian esitys Clevelandin Orkesterin kanssa (Erato-Elatus 1991) on vieläkin riipaisevampi kuin varhempi Berliinin tallenne. Niihin verrattuna Rudolf Barshain arvostettuun ja palkittuun sinfoniasarjaan (Brilliant Classics 1990-luku, 11 cd) sisältyvä esitys vaikuttaa pinnalliselta.
Ennen eläköitymistään Sanderling levytti BSO:n kanssa kaikki Sibeliuksen sinfoniat ja joitakin sävelrunoja. Brilliant Classics on julkaissut ne viiden cd:n boksina. Tämä levypaketti saattaa löytyä suomalaisten markettien levyosastojen suppeista klassisen musiikin hyllyistä. Paavo Berglundin samoihin aikoihin Bournemouthissa tekemä levytys on hyvä vertailukohta: se on ankarampi, jylhempi, Sanderling kuulostaa lempeämmältä, humaanimmalta, eikä ehkä ole yhtä vaikuttava.
Sanderling kutsuttiin 1972 johtamaan Lontoossa Philharmonia-orkesterin konsertti sairastuneen Otto Klempererin tilalla. Konsertti oli menestys, ja kutsuja alkoi tulla eri puolille maailmaa. Philharmoniasta tuli hänen vakituinen yhteistyökumppaninsa ja 1981 hän teki sen kanssa EMI:lle Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytyksen, joka sai maailmalla ylistävät arvostelut. Tarina kertoo, että Beethoven-syklin äänityssessioiden aikana Abbey Roadin studiolla pyöri tiiviisti eräs kiharatukkainen nuori mies, Sanderlingin suuri ihailija. Klempererin kuolemasta oli jo vuosia ja Simon Rattle totesi, että tällaista Beethovenia ei enää kuule muualla.
Levytykset solistien kanssa
Sanderling joutui DDR:ssä kustannussyistä käyttämään lähinnä kotimaisia solisteja. Joitakin poikkeuksia oli, kuten kallispalkkainen viulisti Henryk Szeryng, joka tuli usein Sanderlingin solistiksi pilkkahinnalla pelkkää hyväntahtoisuuttaan. Myös Sanderlingin neuvostosuhteista oli hyötyä: Oistrah, Richter ja Gilels kävivät lähes vuosittain. Oistrahilla oli vanhastaan ollut tapana käydä Berliinissä Staatskapellen solistina, ja Sanderlingin muutettua kaupunkiin hän pidensi siellä oleskelujaan niin, että saattoi soittaa BSO:nkin kanssa. Sanderling järjesti Oistrahille myös tilaisuuksia johtaa BSO:n konsertteja.
Solistilevyistä voisi mainita Mitsuko Uchidan ja Sanderlingin 1990-luvun lopussa Philipsille äänittämät kaikki Beethovenin pianokonsertot, orkestereina Amsterdamin Concertgebouw ja Baijerin RSO. Nämä taltioinnit ovat äärimmäisen onnistuneita ja persoonallisia esityksiä. Vertailu Svjatoslav Richterin kanssa 1962 tehtyyn 3. konserton levytykseen kertoo Sanderlingin mukautumiskyvystä: kahden täysin erilaisen solistin kanssa lopputulos on täysipätöistä Beethovenia.
Hélène Grimaud ja Sanderlingin johtama Berliinin Staatskapelle soittavat Eraton levyllä Brahmsin 1. pianokonserton (live-levytys, lokakuu 1997). Levytysidea oli Sanderlingin, joka oli ihastunut Grimaud’n soittoon. Kun 85-vuotias kapellimestari ja 27-vuotias solisti esittävät Brahmsia, ei voi välttyä ajatukselta, että vanhan maestron Brahms-näkemys dominoi. Sanderlingin käsissä laaja orkesterijohdanto soi todella ’maestoso’. Solisti täyttää paikkansa mestarillisesti, mutta tulkinta on Sanderlingin.
Wenden jälkeen - Eläkeläinen Pankowissa
DDR:n hajoaminen ei merkinnyt Sanderlingille paljon muuta kuin että muillakin entisillä itäsaksalaisilla oli nyt samat vapaudet kuin hänellä. Ammatillisesti hänen elämänsä jatkui entiseen tahtiin, hän johti väsymättömästi konsertteja kaikkialla minne ehti mennä. Suuri osa DDR-ajan jälkeen maailmalla tehdyistä Sanderling-taltioinneista on konserttiäänityksiä huippuorkestereiden kanssa eri levymerkeillä (Brahms, Bruckner, Mahler, Šostakovitš). Sanderling lopetti uransa 90-vuotiaana 2002. Jäähyväiskonsertti pidettiin BSO:n kanssa Berliinin uudessa konserttitalossa, entisessä Schauspielhausissa, jonka muuttamisessa itäisen Berliinin edustuskonserttisaliksi Sanderling oli keskeinen vaikuttaja. BSO:n nimi on nyttemmin Konzerthausorchester. Harmonia Mundin cd-kansio sisältää jäähyväiskonsertin kokonaan. Konsertin ainutlaatuinen tunnelma välittyy äänityksissä harvinaisen hyvin: Brahmsin Haydn-muunnelmat, Mitsuko Uchidan solistinumero Mozartin c-mollipianokonsertto KV 491 sekä Schumannin 4. sinfonia saavat syvästi tunnepitoisen ja teknisesti viimeistellyn esityksen. Vanhan miehen autoritaarisuus - ja verkkaisuus - kuuluu erityisesti sinfonian täyteläisessä esityksessä.
Itseoppinut Sanderling on viimeinen elossaoleva oman ikäpolvensa suurista kapellimestareista, joita olivat Sergiu Celibidache (1912-96), Ferenc Fricsay (1914-63), Carlo Maria Giulini (1914-2005), Rudolf Kempe (1910-76), Kiril Kondrashin (1914-81), Rafael Kubelík (1914-96), Erich Leinsdorf (1912-93), Igor Markevitch (1912-83), Witold Rowicki (1914-89), Georg Solti (1912-97) ja Günter Wand (1912-2002). Toisenlaisessa maailmassa Sanderlingista olisi luultavasti tullut oopperakapellimestari. Elämä koetteli Sanderlingia välillä rankastikin, mutta tarjosi mahdollisuuden työskennellä monien huippuorkestereiden ja -muusikoiden kanssa sekä kohota maailmanmaineeseen.
Erään haastattelijan oletukseen, että Sibelius ja Šostakovitš ovat Sanderlingin lempisäveltäjiä, vanha maestro vastasi, etteivät he varsinaisesti ole, vaikka heidän musiikkinsa onkin hänelle tärkeää. Jos hänen pitäisi vastata perinteiseen "autio saari -kysymykseen", niin ne säveltäjät, joiden musiikkia hän ottaisi saarelle, olisivat Mozart ja Schubert. Harmi, ettei hän Neuvostoliiton-vuosien jälkeen levyttänyt kummankaan orkesterimusiikkia. Se tuskin on sattuma: niin suuria nämä säveltäjät olivat hänelle.
Jäähyväiskonsertin 2002 jälkeen Sanderling viettää hiljaiseloa kontrabasisti-vaimonsa kanssa omakotitalossaan Berliinin Pankowissa ja ulkoiluttaa Leonard Bernsteinin mukaan nimettyä Lennie-koiraansa. Hän on kieltäytynyt johdonmukaisesti esiintymistarjouksista. Simon Rattle pyysi Sanderlingia johtamaan Filharmonikkoja, ja kieltävän vastauksen saatuaan ehdotti, että he johtaisivat yhden konsertin puoliksi. Sanderling ei suostunut. Syksyllä 2007 antamassaan 95-vuotishaastattelussa hän kertoi tutkivansa päivät pitkät partituureja. Haastattelijan hämmästelyyn, kouluttaako hän todella edelleen itseään sillä tavoin, Sanderling vastasi: "En minä kouluta, minä huvittelen”.
Kirjallisuutta:
Hans Bitterlich, Kurt Sanderling für Sie porträtiert. VEB Deutscher Verlag für Musik, Leipzig 1987. ISBN 3-370-00053-9
Ulrich Roloff-Momin, ”Andere machten Geschichte, ich machte Musik”. Die Lebensgeschichte des Dirigenten Kurt Sanderling in Gesprächen und Dokumenten. Parthas Verlag GmbH, Berlin 2002. ISBN 3-932529-35-9
John L. Holmes, Conductors. A Record Collectors Guide. Victor Gollancz Ltd, London 1988. ISBN 0-575-04088-2
Alain Pâris, Klassische Musik im 20. Jahrhundert. Original: Dictionnaire des interprètes et de l’interprétation musicale au XXe siècle. Übersetzt von Rudolph Kimmig. Bearbeitet von Ralf Noltensmeier. 2. erweiterte Auflage. Deutscher Taschenbuch Verlag GmbH & CO, München 1997. ISBN 3-423-32501-1
Diskografia internetissä:
http://www.geocities.com/Vienna/Studio/2891/sanderling-dis.htm?20078
Artikkeleita internetissä:
Norman Lebrecht, Kurt Sanderling – At last, a maestro departs with dignity. January 3, 2002
http://www.scena.org/columns/lebrecht/020103-NL-Sanderling.html
Volker Hagedorn, Der Pensionär aus Pankow. Die Zeit 14/2002
http://www.zeit.de/2002/14/200214_der_pensionaer_a_xml?page=all
Jan Brachmann, Mein Schicksal ist gnädig gewesen. Der Dirigent Kurt Sanderling wurde am Mittwoch 95 Jahre alt. Textarchiv: Berliner Zeitung 22.09.2007
http://www.berlinonline.de/berliner-zeitung/archiv/.bin/dump.fcgi/2007/0922/magazin
Sanderling Helsingissä
Sanderling on esiintynyt Helsingissä neljä kertaa. Ensimmäinen kerta oli Leningradin Filharmonikoiden kanssa 1946. Helsingin kaupunginorkesteria Sanderling johti 1962. Iäkäs Sanderling vieraili vielä 1990-luvulla Helsingissä kahdesti – yleisön suureksi ihastukseksi. Helsingin Sanomien toimittaja Seppo Heikinheimo kirjoitti 11.5.1996 otsikolla ”Yleisö oudon onnen vallassa” seuraavasti: ”Jos joku ulkopuolinen olisi sattunut torstai-iltana Finlandia-taloon klo 20.40 ja ihmetellyt sitä, että yleisö poistui konsertista silmät pyörien ja hiukkasen horjuen, hän olisi luultavasti päätellyt, että kahvilaa ylläpitävän yhtiön toimitusjohtajalla oli 50-vuotispäivä ja että hän oli järjestänyt ilmaisen samppanjatarjoilun. Näin ei kuitenkaan ollut laita. Kysymyksessä oli vielä jalostuneempi nautinto: yleisö oli kuullut Schubertin suuren C-duurisinfonian Kurt Sanderlingin johdolla aivan taivaallisena tulkintana: musiikki eli, sykki ja lauloi käsittämättömän hienopiirteisin vivahtein, Helsingin kaupunginorkesteri soitti niin kuin vain kerran viidessä vuodessa.”
Otsikon "Suuri on yksinkertaista" alla Jukka Isopuro kiittää Brahmsin neljännen sinfonian esitystä "harvinaisen intensiivisestä, omalla painollaan etenevästä tunnelmasta" (HS 28.3.1998). Olin itse paikalla jälkimmäisessä konsertissa ja voin jakaa kriitikon ihailun: harvoin olen kokenut yhtä pakahduttavaa intensiteettiä.